Lentokentän kahvilassa soi PMMP ja Iisa, harkiten valittua itketysmusiikkia.

Suljen monta ikkunaa aukinaista kutsuvaa

Viikkoja vai vuosia, kerro niin jaksan sulkea.

Päivät käsistä valuu, silti odotan vaan

Kuinka pitkään hän haluaa jäädä uneksimaan.

Onneksi lähtöportti on vieressä ja pääsen pakenemaan ylitse pöllähteleviä tuntemuksia sinne heti kun voin. Paha kahvi jää pöydälle. Koneessa lähtökaiho vaihtuu tukahdetuksi raivoksi, kun ylienerginen pikkupoika huutaa tanskaksi, potkii selkään jatkuvasti ja keksii vielä alkaa hipelöimään penkin raosta. Nyt on pakko juoda kahvit loppuun, pomputtaa niin että läikkyy.

Löydän junaan. Ikkunan takana silmiinpistävän tasaista ja vihreää. Pelloissa eri palaneen sävyt, sympaattisten maalaistalojen tiilikatot punertavaa okraa. Yritän kuunnella tanskaa, en saa siitä selvää. Pelkään, että ylipainoinen matkalaukku tippuu hattuhyllyltä. Tuleekohan kohta kahvikärry?

Päivän jännittävin hetki: tuleva vuokranantajani hakee minut asemalta. Olen kuvitellut läpi kaikki kauhuskenaariot asunnottomuudesta sillan alla vuokraemännän osoittautuessa psykopaattihirviöksi, joten yllätyn aidosti hänen osoittautuessa ihanan ystävälliseksi ja vastaanottavaiseksi, ihan normaaliksi ihmiseksi. Ilta kuluu vuokranantajapariskunnan kanssa syödessä ja rupatellessa. Ihastelen asuntoa, en saa tarpeekseni tästä 1900-luvun alun peritanskalaisesta tiilitalosta enkä siitä aukeavasta merimaisemasta, jota rantautuvien purjeveneiden valkoisten kolmioiden muotoa Iceberg tavoittelee. Juodaan espressot, italialaisen vuokraemännän keittämä kahvi on heittämällä päivän paras.

Vaihtoblogi. Ei se omaperäisin idea, mutta hyvät taiteilijat kopioivat ja suuret varastavat, kuten jo PP aikanaan vekkulisti sanoi. Ei siis Perjantai-Pingviini, vaikka hän toinen suuri esikuvani onkin. Tällaisesta pikku matkapäiväkirjasta olen kuitenkin kesän ajan ajatusta kypsytellyt, helppona kanavana kuulumisten päivittelyyn ja oman vaihtokokemuksen tallentamiseen. Joten yritän, ilman paineita ja ennätystavoitteita. Katsotaan kauanko kestää.

Viikonlopun festaroinnin jälkeinen pudotus tuntui odotettua ilkeämmältä. Eivätkä syynä olleet kirvesmiehet kallon sisällä, vaan äkkinäinen havahtuminen kahden päivän kuluttua koittavaan lähtöön. En ole aloittanut pakkaamaan. En ole palauttanut apurahapaperia. En ole ostanut junalippua, enkä halua edes ajatella, mitä kaikkea muuta olen onnellisesti lykännyt koko levottoman kesän sinne kaukaiseen syksyyn. Nyt se on tässä enkä ole valmis. Ei vielä, ei vielä, ei vielä.

En keväällä vaihtoon hakiessa tiennyt miten paljon tätä nyt syksyllä tarvitsisin, enkä sitä miten paljon se nyt kauhistuttaa. Suloisen prokrastinaation lisäksi olen kesällä viettänyt aivan liikaa aikaa omien ajatusteni kanssa, eikä se ole ollut terveellistä. Etenkään kun seurana on ollut ikuisuusprojekti Rikos ja rangaistus sekä resuinen Raskolnikov, varsinainen malliesimerkki kehämäisten synkeyksien yksinäisestä hauduttamisesta. Ehkä samaistuin liikaa Rodion Romanovitŝin lamaannuttavaan pakokauhuun ja koen jotain samaa tässä viimeisinä odottelun päivinä.

Pakoon tässä olen vähän lähdössä. Pakoon hiljalleen urautunutta arkea ja niitä ajatuksia, jotka alkavat viattomina, mutta petollisesti ketjuuntuvat, sahaavat epäsäännöllisesti ja osuvat arimpaan paikkaan, tökkivät kuin kipeää paisetta, jota ei voi olla näpräämättä. Toiveena alkavalle vaihtokokemukselle olisi siis kaikkea uutta. Täyteen aikataulutettua elämää, puolihuolimattomia reissuja, huurteisia syysiltoja, ihania vaihtarikavereita ja tietysti komeita tanskalaisia.

Ehkä kuitenkin ihan kiva lähteä.