The Sea

Jatkoin kaverin kehotuksesta aamulenkkiäni lähimetsää pidemmälle, ohi söpöjen pikku omakotitalojen ja harkitunoloisesti rehottavien puutarhojen. Tie kulki rannan suuntaisesti, mutta merta ei vaan näkynyt. Käännyin oikealle ja tien päässä se odotti. Aivan huikea kilometrien mittainen hiekkaranta, villi aava meri ja hulluja tanskalaisia polskimassa. Kipinkapin vesirajaan, puhelimen kamera napsumaan ja uutta lempireittiä eteenpäin.

Juoksu kulkee. Kesän tahmeus on hävinnyt, jalat tietävät mitä tekevät eikä minun tarvitse ohjata niitä. Korjaan hieman asentoa, askel kevenee välittömästi. Mihinkään ei satu, ainakaan vielä. Yli vuoden vuorotelleet kantapää-, nilkka- ja polviongelmat eivät vielä ole ehtineet muuttaa tänne.

Olen monesti määritellyt juuri juoksemisen avaimena onnellisuuteen, mikään muu kun ei saa aikaan samanlaista seesteisyyden ja energisyyden olotilaa. Tunnetta, että pystyy mihin vaan, muttei ole pakko. Sitä flowta, jossa vauhti, matka ja aika menettävät merkityksensä – on vain tila.

Voin taas olla samaa mieltä; jos se juoksee, sillä on kaikki hyvin.

 

Takaisin kotiin metsän läpi.  Valo siivilöityy hetkittäin valtavien lehtipuiden oksistojen lomitse juuri löytämälleni polulle, näen sen mutkat pitkälle harvan aluskasvillisuuden läpi, luureissa soi Mø.

 

Our longing days are over

In the sea, we were meant to be

 

Ja sitten tuoreet aamiaispullaleivät lähileipomosta, ah.