Tässä alkaa olla pari vuotta englanninkielisissä maissa asumista takana ja ajattelin, että tässä vaiheessa olisi taas hyvä katsoa hieman peruutuspeiliin oman kielitaidon suhteen. Kaksi vuotta sitten muuttaessani Irlantiin, olin todella epävarma kielitaidostani. Tuntui ihan kammottavalta ajatukselta, että pitäisi alkaa työskentelemään englanniksi, mutta koska vaihtoehtoja ei ollut, niin pakkohan se oli. Aina puhutaan, että sinne epämukavuusalueelle on mentävä, jotta oppii uutta ja tämä pätee myös, yllätys yllätys, tähän kielen oppimiseen.

Alussa vastasin aina lyhyesti ja harkitusti, jotta välttäisin mahdollisimman paljon virheitä. Mietin lauseet aina moneen kertaan ensin päässäni, ennen kuin uskalsin avata suuni. Jopa ihan yksinkertaiset asiat. Saatoin ensin ajatella asian suomeksi, kääntää sen englanniksi ja sitten sanoa sen, jos uskalsin. Tämä tietysti hidasti aika paljon reaktionopeuttani esimerkiksi vilkkaissa pöytäkeskusteluissa. Onneksi sain harjoitella ”turvallisessa ympäristössä” eli ympäristössä, jossa monet muutkin olivat ei-natiiveja ja ymmärsivät takelteluni ja hankaluuteni. Olisi ollut varmaankin melko eri asia hypätä suoraa pelkkien natiivien keskelle. Enää en ajattele niin paljon ennen kuin puhun, vaan pystyn suoltamaan tekstiä englanniksi ja varmaan myös ajattelen asioita paljon englanniksi – en oikein saa selvää millä kielellä ajatukseni kulkevat.

Alussa en myöskään uskaltanut vastata mihinkään kysymyksiin tai kommentteihin, jos en ollut täysin varma mitä toinen oli sanonut. Esimerkiksi tavatessani jonkun tutun, minun piti olla sata varma, että hän kysyi ”How are you” ennen kuin vastasin. Nyt uskallan olettaa, että se on ensimmäinen kysymys, vaikka en ihan kunnolla olisi sitä kuullutkaan esimerkiksi melun takia. Tuo on ehkä vähän huono esimerkki, mutta tarkoitan, että osaan ennustaa paremmin ihmisten kommentteja ja reaktioita nykyisin. Tämä liittyy vahvasti myös tapoihin ja kulttuuriin, ei pelkästään kieleen.

Olen myös oppinut ottamaan ylipäänsä rennommin erilaisissa tilanteissa, enkä joudu heti paniikkiin, jos en ymmärrä jotain. Ennen pelkäsin kuollakseni, etten ymmärrä mitä vastapuoli sanoo ja joudun pyytämään häntä toistamaan kysymyksen tai pyytämään selittämään. Tämä ei enää hävetä samalla tavalla. Toisaalta edelleen käy niin, että jos en ymmärrä jotakin asiaa heti, oletan, että se johtuu kielitaidostani, eikä esimerkiksi siitä, että ohjeet olisivat huonot tai asia olisi jotenkin epäselvästi ilmastu. Tässä suhteessa on siis vielä petrattavaa.

Sanasto on kasvanut huomattavasti näiden vuosien aikana, mutta tuntuu, että uusia sanoja on vaan aina lisää. Tämä on kai ikuisuusprojekti, jota en tule ikinä saamaan valmiiksi. Kokoajan ymmärrän yhä vaikeampia ja vaikeampia sanoja ja sanontoja, mutta en välttämättä uskalla vielä niitä itse käyttää. Mutta pikkuhiljaa alan ujuttamaan niitä sitten myös omaan puheeseeni, kun olen tarpeeksi varma sanojen käyttötarkoituksesta. Tätä voisi toki opiskella myös itsenäisesti, mutta laiska kun olen, niin enpä ole jaksanut. Joskus toki tulee tarkistettua joitakin asioita ja google translate on jokapäiväisessä käytössä.

Mitä eroihin Dublinin ja Lontoon välillä tulee – minusta tuntui, että kielitaitoni parani huomattavasti vain muuttamalla Lontooseen. Tämä ainoastaan siitä syystä, että Irlantilaisilla on todella vahva aksentti ja heitä oli siitä syystä joskus todella vaikea ymmärtää. Lontoossa harvalla on vahva aksentti ja oli todella maailmanmullistavaa yhtäkkiä asua ympäristössä, jossa ymmärrän kaiken mitä minulle sanotaan!

All in all – hyvin menee ja pitkälle ollaan päästy, mutta paljon on vielä opittavaakin!