Viikot tulee vietettyä luonnollisesti hyvinkin tiiviisti Dublinissa, joten viikonloppuisin on ihana päästä hieman ulos kaupungista!

Viime lauantaina heräsimme ajoissa ja noudimme vuokra-auton allemme kymmeneltä. Poimimme vielä pari kaveria kyytiin ja suuntasimme koko konkkaronkka kohti Skerries-nimistä noin 9 000 asukkaan kylää Dublinin pohjoispuolella. Automatka kesti noin tunnin ja perille päästyämme suuntasimme rantaan kävelylle. Sää suosi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. 

Tämän jälkeen suuntasimme kohti Skerriesin huikeaa päänähtävyyttä (huomaa ironinen äänensävy) eli vanhoja tuulimyllyjä, joihin tutustuimme oikein oppaan voimin. Kierros oli…hhmmm…oikein mielenkiintoinen. Nyt tiedän ainakin paljon vanhoista myllyistä 🙂 Lounaan jälkeen otettiin nokka takaisin kohti Dublinia ja illalla suuntasimme vielä Irlannin suurimpaan ostoskeskukseen Blanchardstown Centreen, joka oli aivan ahdistukseen asti täynnä porukkaa.

Sunnuntaina oli taas kohtalaisen aikainen herätys, sillä olimme päättäneet jatkaa reippailuviikonloppuamme Wicklow national parkissa Dublinin eteläpuolella. Kyseessä on jättimäinen puistoalue vain tunnin matkan päässä Dublinin keskustasta. Työkaverini oli suositellut meille kohteeksi Glendalough-nimistä osaa puistosta ja siellä noin neljän tunnin kävelyreittiä. Otimme haasteen vastaan ja lähdimme patikoimaan.

Matka kuitenkin päättyi lyhyeen, sillä noin kilometrin tallustelun jälkeen huomasin, että Seran etutassun kynsi oli vääntynyt ja alta valui koko ajan verta. Eipä auttanut muu kuin kantaa koira takaisin autoon ja ajaa eläinlääkärille. Sera nukutettiin ja kynsi poistettiin eli pelästyksellä selvisimme. Onneksi ei sattunut pahempaa!

Hieman jäi kuitenkin harmittamaan kesken jäänyt reissu ja kansallispuistoon on pakko palata myöhemmin uudelleen. Sen verran kuin ehdittiin paikkaa nähdä, se on aivan huikean kaunis alue!

Kiire on loistava tekosyy skipata treenit. Jos sanoo, ettei ehdi, niin mitä kukaan voisi väittää siihen vastaan?

Itse sanoisin kuitenkin omalta kohdaltani, että kiire on hyvin harvoin todellinen syy skipata treenit. Sen sijaan yleensä syynä on puhtaasti laiskuus. Sohva (tai joku muu) vaan yksinkertaisesti houkuttaa enemmän. Jos todella haluaa treenata, ei se välttämättä vie kuin puoli tuntia, kun kipaisee ovesta ulos lenkille. Ja vastalahjana saat vähintään tuon puolen tunnin verran uutta energiaa.

Toinen todellinen syy itselleni skipata treenit on nykyiseen tilaan tyytyminen. Harrastan liikuntaa siksi, että siitä tulee hyvä olo ja jotta voin syödä vapaamminen mitä haluan. Välillä, kun olen ajatellut meneväni perjantaina töiden jälkeen vetämään vielä viikon neljännen treenin, saatankin skipata sen ihan hetken mielijohteesta ajatellen ”Äh, olen jo vetänyt kolme treeniä tällä viikolla, ei mun tarvii enää ja sitäpaitsi nythän on hei viikonloppu, nautitaan siitä.”. Tadaa näin helppo mun on luistaa treeneistä!

Nykyisin olen harvoin oikeasti kovinkaan kiireinen. Siis kiireinen sillä tavalla, että kalenteri on buukattu minuuttiaikataululla aamusta iltamyöhään. En halua elämää, jossa kaikki on aikataulutettu minuutin tarkkuudella ja koko ajan pitää juosta pää kolmantena jalkana. Olen elänyt aiemmin sellaista elämää ja myöhemmin olen ihan tieten tahtoen opetellut siitä pois, koska koen nauttivani elämästä enemmän, kun se on hieman hitaampaa ja ehdin välillä pysähtyä jopa miettimään asioita ja mitä oikeasti haluan. Haluan myös osata arvostaa niitä asioita, joita minulla on. Kiireen keskellä se usein unohtuu. Haluan muistaa, että minulla on kaikki asiat todella hyvin!