Kun tieto muutosta tuli, oli tottakai päätettävä mitä tehdä kaikelle sille tavaralle mitä vuosien varrella on haalittu. Minulle tuo päätös oli helppo: kaikesta mahdollisesta hankkiudutaan eroon. Olin jo pitkään unelmoinut elämästä, jossa minulla olisi mahdollisimman vähän materiaa ja nyt tarjoutui täydellinen tilaisuus tehdä elämästä sellaista.

Nuorempana olin aivan hullu shoppailemaan ja tuhlasin surutta rahaa kaiken maailman vaatteisiin ja tavaroihin. Jos jokin tavara miellytti silmää, se piti saada. En miettinyt hetkeäkään tarvitsenko tuota tavaraa tai tuleeko elämässäni ikinä tilaisuutta käyttää jotain tiettyä vaatetta. Ystäväni Lauran kirjoitti samaa aihetta liippaavassa blogipostauksessaan, että materian haalimisella ostetaan unelmia ja mielikuvia. Käytän tätä mekko, kun menen ihaniin kesähäihin ja aurinko paistaa ihanasti selkäni takaa ja kuultaa läpi helmasta. Laitan tämän paidan ensi viikonlopun bileisiin ja näytän ihan Rihannalta. Käytän tätä jakkua sitten, kun olen menestyvä bisnesnainen ja työmatkalla lentokentällä heilautan tämän kepeästi olalleni.

Joistakin tavaroista ja vaatteista luopuminen tuotti minulle tuskaa, koska ne olivat joko

a) muistoja ihanista matkoista (Tämän paidan ostin, kun olin vaihdossa.), hetkistä (Tämä paita minulla oli aina päällä tanssitreeneissä, kun viimeksi treenasin kisoihin.) tai ihmisistä (Tämä mekko minulla oli päällä, kun tapasin Lassen ensimmäistä kertaa.) 

b) Saatu lahjaksi ystäviltä (Tämän korun sain tuliaisiksi ystävältäni New Yorkista.), perheenjäseniltä (Tämän korun vanhempani toivat Etelä-Afrikasta.) tai tuntemattomilta (Tämän käsikorun minulle antoi se pieni tyttö Laosissa temppelin edessä.).

Pakko myöntää, että noiden muistojen auki kirjoittaminen on kuin kävisi ne tavarat uudestaan läpi ja joutuisi luopumaan niistä uudelleen. Mutta uskon, että päätös oli silti oikea ja pidinkin koko prosessin ajan mielessä seuraavan moton ”Jos en pysty muistamaan jotakin tapahtumaa ilman tiettyä tavaraa, se ei ole muistamisen arvoinen.”.

Mitä sitten säästin? Perusvaatteita ja muutamia hieman spessumpia. En katsonut vaatteen hintaa tai ikää, vain sitä, tulenko sitä käyttämään. Vaikka vaate olisi kuinka ihana ja maksanut kuinka paljon, ei sitä kannata säästää, jos se on roikkunut kaapissa jo monta vuotta käyttämättömänä. Siihen on joku syy miksei se ole ikinä löytänyt tietään kaapista ulos. Kierrätykseen siis. Noin kolmanneksen vaatteistani, koruistani ja kengistäni sain myytyä eteenpäin joko kavereille, kirpputorilla tai facebookin kirpputoriryhmissä. Kaikki loput päätyivät kierrätyslaatikoihin. Vanhemmille jätin säilytykseen yhden pahvilaatikon.

Vaikka hankkiuduin eroon suuresta osasta vaatteitani, niitä tuntuu olevan silti liikaa! Ihminen ei todellakaan tarvitse montaa tavaraa tai vaatetta pärjätäkseen ja väitän myös, että olisin onnellisempi vähemmällä tavaramäärällä. Kun olin vaihdossa Malesiassa, minulla oli todella minimaalisesti tavaraa mukana (pari mekkoa, pari toppia, pari hametta, bikinit ja huppari) ja oli ihanaa, kun ei tarvinnut kuluttaa aikaan vaatteiden valitsemiseen saatikka tavaramäärän murehtimiseen. Voisin tälläkin hetkellä helposti luopua yli puolesta vaatekaappini sisällöstä.

Kiitos Brad Pitt!

Kulutan edelleen rahaa, mutta olen tietoisesti muuttanut kulutustottumuksia järkevämpään suuntaan; nykyisin kulutukseni painottuu palveluiden ostamiseen. Kulutan rahani sata kertaa mieluummin huikeaan ravintolailtaan, teatterilippuihin, ihanaan matkaan, hierontaan, manikyyriin, stand up -keikkaan tai leffailtaan kuin uuteen H&M:n toppiin, joka hajoaa ensimmäisessä pesussa.