Nousin tänään väärällä jalalla. Sekin on muuten omituinen sanonta, nousta väärällä jalalla. Mitä sekin tarkoittaa? Ainakin sen tiedän, että huomenna aijon nousta laittamalla molemmat jalat tukevasti lattiaan. 
 
Eilen tein itseni mittakaavassa monta sankaritekoa. Osasin kulkea oikealla metrolla ja junalla,lukea karttaa ja kysyä rohkeasti apua, löytää perille.  Tänään jostain syystä nämä kaikki taidot katosivat. Ensimmäinen junamatka meni hyvin. Sen jälkeen pakka hajosi aivan totaalisesti. En löytänyt millään metropysäkkiä, josta oli tarkoitus lähteä Pohjois-Pariisin. En suostunut kysymään apua vaan halusin löytää ja ymmärtää itse. En tiedä miksi kuvittelin yhtäkkiä ymmärtäväni ranskalaisia opasteita.  Menin paniikkiin. Olin ennen reissua, tai oikeastaan olen tehnyt tämän lupauksen jo vuosia sitten, että en astu ulkomailla jalallanikaan ketjumarkketteihin, saatikka sitten ketjuravintola-tai kahviloihin.  On pakko olla enemmän ja haluan nähdä paikallisten tavat ja tottumukset. Silti, mitä tapahtui? Löydän itseni hamuilemasta jostain turvaa. Yhtäkkiä sitä huomaakin istuvansa Starbucksissa todella pettyneenä itseensä. Edessä on pahvimuki jossa lukee Helena. Tämän uuden identiteetin myötä kuitenkin päätän suoristaa selkäni, osata kysyä apua ja sen jälkeen löytää perille ja olla onnellinen.  On ihmeellistä, että vieraista maista lähdetään lähes poikkeuksetta hakemaan uusia kokemuksia, silti löydetään itsensä tämän kaltaista paikoista ja tilanteista. Tai en tiedä käykö muille näin. Käyhän muillekin näin? 
 
Kuitenkin, joku tuttuus ja turva näissä kai on, ja ehkä tarvitsin tälläisen heikon hetken tähänkin reissuun jotta taas muistaisin omat periaatteeni. Oli minulla kyllä yksi toinenkin heikkohetki tällä reissulla. Ostin laatikollisen macaronsseja. Laatikollisen. Ihan hirveä määrä ja söin ne kaikki. Sen heikon hetken opetusta odotan vielä, teon motiivi ei ole auennut ainakaan vielä tänään minulle. Voi olla että se liittyy noihin periaatteisiin myös.
 

Olisi ihana oppia puhumaan ja ymmärtämään ranskaa. Ei vai siksi, että osaisi löytää oikeat pysäkit, mutta olisi hienoa osata rytmittää puhe sillä tavalla kuin kuulostaisi aina olevansa hiukka vihainen maailmalle. Tai rakastunut maailmaan. Pidän kyllä myös suomen kielestä. Se on kaikessa tasapaksuudessaan jotenkin sopivan arvoituksellista. Harvoin tietää pelkällä äänenpainon seurannalla mitä tunteita puhuja käy läpi. Sanat ovat ne joista asia selviää. Toki Suomessa käytetään kovaa ääntä, mutta se on asia erikseen. Silloin on luultavasti tosi kyseessä tai juhlat. 

♡: E