Pätkätöis

Ajatuksia, jotka saattavat tulla mieleen, kun menee allekirjoittamaan sopimusta muutaman viikon työkeikasta paikkaan, jossa olen ollut ennenkin töissä:

Mun verokortti! Toivottavasti (hyväpalkkainen) pomoni ei vilkaisekaan sitä, vaan kiikuttaa suoraan palkkikseen! Veroprosentti niin matalalla, että köyhyysrajojakin naurattaa. Tekisi mieli hilata prosenttia ylöspäin, ihan vaan siksi, etten vaikuttaisi niin luuserilta. Tai antaa sivutuloverokortti, jolloin kukaan ei tietäisi mun tulotasosta mitään. Ei vaan olisi varsinaisesti varaa säästellä näitä rahoja veronpalautuksiin.

Työterveyshuolto! Just nyt ei ole mitään vaivaa, mutta pitäiskö mennä silti lääkäriin? Kun jonottamatta kerran pääsis.

Työpaikkaruokailu! Joo, joo, parilla eurollahan sitä tuetaan, mutta omavastuu on silti about 3 * tupperwarepöperö. Mieluummin kylmänä, ettei koko avotoimiston avotaukotila tuoksu kaalilaatikolta tms. Piiloudun taas mahdollisiman syrjäiseen nurkkaan puputtamaan, koska hävettää. Ja jos joku kysyy, niin “säästän reissua varten”. Joka päivähän nuo kollegat valittaakin, kun ruokalan ruoka on niin ankeaa…

Ilmainen kahvi! Pahaa, automaatista, mutta ilmaista. Teevalikoima sen sijaan luksus.

Työvaatteet! Kukaan ei varmaan huomaa, vaikka mulla on joka päivä nämä samat (ainoat) siistit housut. Note to self: Älä tiputa niille kaalilaatikkoa!

Lienee siis parasta omaksua yli-ikäisen opiskelijan valeidentiteetti. Nuori, rahaton, riippumaton, jne. Maisterinpaperit tosin tukevasti takataskussa jo monta vuotta. Mutta kuten kollega toisessa pätkäduunissani totesi: Sä olet vielä niin nuori, että voit häröillä”, viitaten sekalaisiin duunikuvioihini. Noh, tämä häröilijä’ ei mitään niin haluaisi kuin eläkeviran, tai edes sellaisen utopistisen asian, kuin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Sitten voisi alkaa haaveilla sellaisista kolmekymppisyyteen usein liitetyistä asioista, kuin lapset, vanhempainvapaat ja asuntolaina. Onneksi multa sentään kysytään usein pitkäripaisessa paperit, voin ainakin itse vielä hetken uskoa ikuisen nuoruuden illuusioon.

Työ ja raha Raha Työ

Koulutus on kaunis sana

Jasu Koponen kirjoitti Taivas + Helvetti blogissa, että Koulu tappaa luovuuden ja yrittäjyyden. Vedin siitä tietenkin herneen nenääni.

Tässä muutamia vastaväitteitä täysin satunnaisessa järjestyksessä:

a) Mikä on opettajan rooli? Valmentaja? Kannustaja? Kasvattaja? Tiedon kantaja?
Eivät opettajat ole kaikkivoipia. Ei kukaan ihminen pysty kaikkeen. Resurssit ja aika ovat rajallisia. Kuka suunnittelee tunnit, korjaa tehtävät, kirjoittaa vanhemmille ja yrittää samalla pitää silmällä noin kahta-kolmeakymmentä kehittyvää oppilasta? Opettajan ammattia kuvataan usein kutsumustyöksi samaan tapaan kuin vaikka papin ammattia. Perustellaanko sillä opettajien jaksamista? Eivät opettajat ole enää sinisilmäisiä kansan kynttilöitä, jotka lähtevät maalle sivistämään kansaa. Suomessa on erinomainen opettajankoulutuslaitos, mutta ei sielläkään supermiehiä tai -naisia tehdä.

Yliopistoissa tutkijat ovat myös opettajia. He tuottavat uutta tietoa, mutta aina ei opettaminen ole heidän vahvin puolensa. Ei heitä voi korvata kellä tahansa. Jos valitetaan opetuksesta, valitetaan mieluummin edes ryhmäkoista: se on konkreettinen asia, jonka voisi muuttaa taloudellisilla resursseilla.

b) Kaikki oppilaat ovat erilaisia. He oppivat erilailla ja heillä on erilaisia vahvuuksia.
Samalla kun paasataan oppilaiden yksilöllisten vahvuuksien huomioimisesta, suurennetaan luokkakokoja ja kiristetään koulujen budjetteja, niin ettei varmasti ole varaa tehdä mitään ekstraa.

Ei kaikista ole yrittäjäksi. Suurin osan tahtoo vain duunin ja ”hyvän elämän”, mitä se ikinä heille merkitseekään. Ja se on ihan oikein. Suomi elää jossain kuplassa, jossa uskotaan että kaikista voi tulla jotain suurta. Ei voi. Suurin osa meistä on ihan tavallisia tallukoita ja se on ihan okei.

c) Koulu on kaikkien omaisuutta, kaikilla on oikeus esittää sitä kohtaan toiveita ja mielipiteitä. Samalla se on hidas ja jähmeä liikkeissään. Mitä enemmän tavoitteita opetussuunnitelmiin kirjataan, sitä enemmän niitä jää tavoittamatta.

d) Puhuttaessa oppiaineiden yhdistämisestä unohdetaan se, mitä vaatimuksia se asettaisi. Kuka suunnittelee opetussisällöt? Pitääkö ”pakolliset sisällöt” silti opettaa? Lisätäänkö viikkotunteja? Suomessa oli 542 100 oppilasta peruskoulussa vuonna 2012. Yhteensä opiskelijoita oli 1,2 miljoonaa. Se on hirveä määrä populaa. Se, miten heitä pitäisi opettaa, on valtavan suuri kysymys, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Toki yksi tie on opettaa heitä oppimaan itse. Sekin taitaa usein kaatua motivaation puutteeseen varsinkin perusasteilla. Ja kuka sitten enää tarvitsisi kouluja? Voimme kaikki olla oman elämämme tutkijoita! Pelkkää vapaata autuutta koko elämä!

Joten, kansalaiset. Nostetaan veroja ja pannaan koulutus kuntoon, eiks jeh?

Yleisenä huomiona koulutuskeskusteluun haluan sanoa, että on helppo innovoida, jos ei projektia tarvitse toteuttaa.  Koululaitoksen käyttömenot vuonna 2011 olivat lähes 11,9 miljardia euroa. Miten paljon sitä on varaa kasvattaa, kun koko kansan kukkaroa on kiristetty? Ja kuitenkin koulutamme nyt tulevaisuuden työntekijöitä, kirjaimellisesti. Itse kallistun aina hyvään ihmisyyteen ja laajaan yleissivistykseen, kun pohditaan perukoulun tärkeimpiä tehtäviä. Kaikki muu on oppilaasta itsestä kiinni (ja taisi J. Koposellekin ihan hyvin käydä, vaikka koulu yrittikin hänen luovuutensa nitistää).

Puheenaiheet Opiskelu Raha Uutiset ja yhteiskunta