Olen käynyt zumbassa jo kolmisen vuotta. Tykkään zumbasta ja etenkin meidän zumbaohjaajastamme. Zumbatessani kuvittelen näyttäväni yhtä hyvältä kuin hän, onneksi treenisalissamme ei ole peilejä väittämässä muuta.

Zumba ei kuitenkaan ole mikään helppo laji. Kolmessa vuodessa olen huomannut ainakin seuraavia kompastuskiviä:

– Aina kun on oppinut koreografian niin hyvin, ettei koko ajan joudu tuijottamaan ohjaajaa niska kenossa, biisi vaihtuu. Yleensä vielä se biisi, josta itse pitää eniten, vaihtuu ensimmäisenä. Se kaikkein kamalin renkutus pysyy ohjelmassa läpi vuoden tai jopa kaksi.

– Askelkuviot on mahdollista oppia nopeasti. Eteen ja taakse ja sivulle ja ympäri. Hyvin menee, eikö vain? No niin, nyt ota kädet mukaan!
(Meillä on yksi koreografia, jossa pääasiassa hypitään kädet lanteilla. Jos pidän kädet lanteilla, liikkeistä ei tule mitään. Kun annan käsien heilua vapaana, pysyn suurinpiirtein muiden mukana.)

– Tissien hytkytys. Se ei ole mahdollista. Minulla on jopa melko paljon potentiaalista hytkyteltävää, mutta ei. Tai sitten minulla on liian tukevat urheilurintaliivit.

– Lantionpöyritykset. Tai siis toiseen suuntaan onnistun pyörityksissä sen verran hyvin, että voin kuvitella tekeväni niin kuin kuuluu. Toiseen suuntaan ei mene millään. Ei hitaissa biiseissä eikä varsinkaan nopeissa. Olen siis todennut, että minulla on yksisuuntainen lantio. Täytyypä ommella jumppahousujen toiseen lahkeeseen kielletty ajosuunta -merkki.

– Lähteminen. Tämä koskee kyllä kohdallani ihan mitä tahansa liikuntaa. Kuinka vaikeaa voi olla lähteä kotoa johonkin sellaiseen, mikä on kivaa ja jonka jälkeen on kiva olo? Enkä voi edes syyttää matkan hankaluutta, koska treenisalille on kotioveltani noin kolmesataa metriä.