Alkulöpinöitä ja sairaslomaa

Olin tällä viikolla sairaslomalla, ja oli tylsää. Niinpä päätin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja uskallan kirjoittaa jotakin muillekin luettavaksi. Iät kaiket olen kirjoitellut omaksi ilokseni, mutta nyt on aika hypätä tuntemattomaan.

Minussa itsessäni ei ole (omasta mielestäni ainakaan) mitään ihmeellistä. Tai sellaista, josta kannattaisi kirjoittaa. Minulla on kuitenkin jotakin sellaista, mitä ei ihan joka tytöllä olekaan, nimittäin näkövammainen poikaystävä. Palstani otsikko on hivenen harhaanjohtava, sillä sulhoni ei ole aivan täysin sokea, vaan vaikeasti heikkonäköinen. Yhteistä taivalta meillä on takana puolisentoista vuotta, ja tuohon aikaan mahtuu jos jonkinmoista kommellusta, joista jotkut ovat aiheutuneet näkövammasta, jotkut taas jostakin ihan muusta. Tarkoitukseni on kirjoitella pääasiassa uusista asioista, mutta joskus saatan palata menneisyyden huippuhetkiin.

Jonkin verran sivuan varmasti myös sitä tosiseikkaa, että olemme menossa vajaan vuoden päästä naimisiin. Mitään hääblogia tästä ei kuitenkaan tule, sen lupaan ja vannon.

Sitten asiaan:

Kuten aluksi sanoin, olin tällä viikolla sairaslomalla. Ääneni lähti. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään kummallista, vaikka se olikin ensimmäinen kerta sitten lapsuuteni.
Mutta.
Kommunikointiin käytetään yleensä ääntä. Kun ääni on poissa käytöstä, on joitakin vaihtoehtoisia keinoja tulla ymmärretyksi, kuten elekieli tai kirjoittaminen. Kumpikaan näistä ei kohdallani tullut kysymykseen, koska vastaanottaja ei näe kunnolla. Niinpä kähisin viimeisillä ääneni rippeillä sopimukset: kun läpsäisen, se on kyllä; kun tökkäisen, se on ei.
Seuraavat kolme päivää menivätkin sitten läpsiessä ja tökkiessä toisen nauraessa myötätuntoisesti kärsimyksilleni.