Häähumua – tai sitten ei…

Olen haaveillut häistä jo pikkutytöstä asti. Sellaisista prinsessahäistä, joissa läsnä on ainakin puoli valtakuntaa. Olen aina toivonut pääseväni jonain päivänä naimisiin, ja oikeastaan melkein jopa tiennyt, että niin tulee joskus tapahtumaan. Heti seurustelumme alkuvaiheessa toin julki sen, että minä muuten haluan naimisiin, ja sulhoni ehkä otti sen aluksi puoliksi leikkinä, sillä suhteemme vakavoituessa minusta alkoi välillä jopa tuntua, että sulhoni ahdistui aina, kun otin naimisiinmenon puheeksi. En missään nimessä halunnut painostaa, mutta jollain tavalla silloin tällöin esiin tuleva puheenaihe sai sulhoni tajuamaan, että minä olen tosissani, ja hääpäivä saatiin sovittua elokuulle 2013.

Eilen tajusin, että häihimme on puolisen vuotta aikaa. Hämmästyin, kun tajusin, kuinka vähän olen tehnyt häiden eteen (lue: halunnut tehdä). En ole halunnut tukehduttaa sulhoani ainaiseen märehdintään, ja jotenkin sitä kautta olen itsekin ajatellut asiaa vähemmän kuin olisin etukäteen luullut. Tietenkin kirkko ja juhlapaikka on ollut varattuna jo jonkin aikaa, mutta eipä sitten paljon muuta.

Välillä tuntuu jopa melkein ahdistavalta miettiä, mitä minä oikeasti häiltäni haluan. Se nyt on ainakin selvää, että sellaisia prinsessahäitä en ainakaan halua, jollaisia kuvittelin aina halunneeni. En myöskään halua sellaisia pönötyshäitä, joissa hääpari jää vieraille etäiseksi, eikä kukaan oikein uskalla edes olla oma itsensä (olen ollut kerran tällaisissa häissä…).

Enkä missään nimessä halua jättää kaikkia asioita viime tippaan, ettei häästressiä pääse kehittymään. Mutta hei, onhan tässä VIELÄ puoli vuotta aikaa.