Koti-ikävä

Olin eilisestä tähän päivään kurssilla Helsingissä. Kauhistuin itsekin sitä, kuinka paljon ketutti se, että jouduin lähtemään ilman sulhoa. Reissu oli ihan kiva, kurssin ”oppitunnit” olivat mielenkiintoisia, ja niiden aikana en juuri ehtinyt ajatella sulhoani, mutta perjantai-iltana vapaa-ajan alettua märehdin vaikka kuinka paljon sitä, että olen yksin. Tietysti yksinäisyyden tunnetta lisäsi se, että melkein kaikilla muilla kurssille osallistuvilla oli mukanaan joku tuttu, ja minulla ei, mutta silti. En mielestäni ole mitenkään epäsosiaalinen, noin niinkuin yleensä. Lähdin muiden mukana mielelläni ruokailun jälkeen ”jatkoille”, mutta koko illan tuntui siltä, että jotain puuttui. Ärsyttävintä koko jutussa oli se, että tiesin tunteen johtuvan vain itsestäni, enkä silti päässyt siitä eroon. Myöhäisestä nukkumaanmenosta riippumatta heräsin puoli kahdeksalta (ohjelma alkoi vasta yhdeksältä), koska minun on vaikea saada unta yksin. Riemuitsin käsittämättömän paljon, että ehdin juosta aikaisempaan junaan, kun lopetimme aikaisemmin kuin oli ilmoitettu.

Ehkä tämän kirjoituksen kirjoittaminen saa itsenikin tajuamaan, kuinka hullua oma toimintani on. Tiedän, että sulhollani ei ollut kotona mitään hätää, hän oli ihan itse keksinyt itselleen tekemistä sekä perjantaiksi että lauantaiaamupäiväksi. Ja kun tulin kotiin, olohuoneen pöydällä odotti kimppu tulppaneja…