Nyt ei ole kyse hissikammosta siinä mielessä, että minulla olisi ahtaanpaikankammo ja pelkäisin tavallisissa hisseissä. Ei, nyt on kyse laskettelun pakollisesta apuvälineestä, tuosta paholaisen keksinnöstä, ankkurihissistä.

Laskettelin ensimmäisen kerran viidennellä tai kuudennella luokalla ala-asteella. Silloin välineenä oli laskettelusukset, ja olin ihan innoissani. Sitten putosin hissistä. En loukannut, mutta arvatkaa vaan, oliko noloa!

Kyseisestä tapahtumasta jäi takaraivooni päätös: ei ikinä enää!

Toisin kuintenkin kävi, tavallaan. Perheeni hankki lomaosakemökin Lapista, laskettelukeskuksesta. Ensimmäisenä vuotena pääsimme veljeni kanssa lumilautakouluun, vuokravälineillä. Hintaan kuului kolmen tunnin hissilippu, ja aika kului hyvin lastenrinteessä. Hissistä putosin muutaman kerran, ennen kuin tekniikka hahmottui. Se oli edelleen noloa, mutta koska veljenikin putosi, se ei ollut ihan kamalaa.

Sitten tuli muutaman (olisiko ollut viiden) vuoden tauko kaikessa laskettelussa. Jotenkin kammoni lasketteluhissejä kohtaan ehti unohtua sen verran, että kun veljeni osti itselleen uuden laudan, ja vanha sattui olemaan kokoani, sain jostakin päähäni, että hei, minähän voisin laskea sillä pari päivää!

Muistan, että hissilippua ostaessani päätin tietoisesti olla ajattelematta hissejä. Pelkäsin putoamista varmaan enenmmän kuin koskaan ennen, varsinkin kun laudan kanssa lasketteluhississä pysyminen ei ole ihan sama juttu kuin suksilla. Koomista tässä jutussa on se, että en muista, putosinko hissistä tuolloin.

Viime vuonna en päässyt laskemaan, koska olin hiihtoloman töissä. Tänä vuonna lähdimme sitten sulhoni kanssa perheeni mökille muutamaksi päiväksi, ja tottakai lomaan kuuluu myös laskettelua. Varmaan koko alkuvuoden mietin, otanko lautaani mukaan, mutta kun lopulta olin päätynyt siihen, että otan, ja se oli mukaan raahattu muutenkin täydessä autossa, en voinut olla laskematta.

Laskemisessa sinänsä ei ollut mitään ongelmaa. Tiedän, etten osaa laskea niin kuin laudalla kuuluu, mutta mäen pääsen aina hyvin alas, joskus jopa melkoista vauhtia, joskus taas pyllymäkeä lauta jaloissa.

Mutta se hissi. Sama hiihtokeskus, samat hissit. Tiesin siis, kuinka kamalia ne ovat, epätasaisia ja paikoin jyrkkiäkin. Tiesin myös, kuinka vaikea laudalla on mennä ankkurihissiin (joita siis kaikki hissit olivat). Niille, jotka eivät koskaan ole kokeilleet, voin sanoa, että laudalla horjahtaessa kaatuminen on melko todennäköistä, varsinkin kun kyseessä on tällainen amatööri kuin minä.

Ensimmäinen nousu oli aivan hirveä. Seisoin tönkkösuolattuna ja pidin kiinni henkeni (tai ainakin maineeni) edestä. Kylmä hiki valui selkääni pitkin pelkästään hissin vaikutuksesta.

Selvisin kuitenkin koko päivästä hengissä, enkä edes pudonnut hissistä kertaakaan. Viidennen nousun jälkeen uskalsin jo hengittää hississä. Tästä huolimatta en usko, että hissikammoni on kokonaan voitettu, ja todennäköisesti jos ensi talvena lasken, sama kauhu on edessä jälleen kerran.

Laskettelupäivä oli tiistai, ja edelleen käsivarret ovat kipeät kaikesta siitä hissin puristamisesta. Muut paikat ovat jo melko hyvin palautuneet normaaleiksi, mutta se joka väittää, ettei hissillä ylös ja painovoimalla alas ole liikuntaa, menköön itse kokeilemaan!