Näkövammaisen elämässä on paljon sellaisia vaaratilanteita, joita näkevänä ei edes tajua. Vaikka meillä on yhteistä matkaa jo jonkin verran takana, en siltikään aina muista varoittaa jokaisesta kynnyksestä, rappusesta, kuopasta tai tolpasta. Koen silti velvollisuudekseni olla kultani silmät, varsinkin kun hän yhdessä liikkuessamme yleensä jättää valkoisen kepin kotiin.

Olen luonteeltani huolehtivainen, ja tiedän välillä puuttuvani sellaisiinkin asioihin, joista sulhoni selviytyisi yksinkin. Joskus saan vastaukseksi ”no kyllä mä nyt TÄN osaan”, kun yritän vain vähän huolestuneena puuttua johonkin (joka vielä yleensä näyttää jotenkin hurjalta/pelottavalta ulkopuolisen silmin), ja joskus vieläkin yllätyn, kun jokin minulle itsestäänselvä asia osoittautuukin vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Poden huonoa omaatuntoa siitä, jos joudun jättämään sulhoni selviytymään jostakin sellaisesta, jonka tiedän vaikeaksi. Esimerkiksi meillä on kotona oikein hieno ja moderni keraaminen liesi, jossa säätönapit on upotettuna tasoon, eli siis pelkät kuvat. Yrittäkääpä itse silmät kiinni laittaa levy päälle, varsinkin kun virtanapin painamisen jälkeen on kymmenisen sekuntia aikaa valita oikea levy ja laittaa se päälle painelemalla +-nappia riittävän monta kertaa. Ja kun levy on päällä, pitäisi se kattilakin saada vielä pysymään sen levyn päällä (joka siis sekin on täysin samalla tasolla kuin muu hella, erotettuna ainoastaan viivalla). Tästä seuraa se, että aina kun joudun jättämään sulhoni yksin kotiin, ruoan pitäisi olla joko uunissa tai mikrossa valmistettavaa. Ja jos kotiinjäämiseen ei ole pystynyt etukäteen varautumaan, voi olla, että kunnon ruokaa saa vasta seitsemältä illalla.

Tunnen itseni oikein hyväksi tyttöystäväksi.

Sitten on näitä tilanteita, joissa minä (ja kaikki muutkin tilanteessa olleet näkevät) en voi olla ajattelematta, että olisi pitänyt huomata ajoissa.

Eilen oltiin porukalla saunalauttailemassa. Oli jo myöhä, eli pimeää, mikä vaikeuttaa sulhoni näkemistä entisestään. Meitä oli neljä näkevää seisoskelemassa terassilla, jossa oli avonainen luukku sitä varten, että uimaan hypänneet pääsevät kiipeämään (metallisia) tikkaita takaisin ylös.
Eikä kukaan meistä ehtinyt tehdä mitään ennen kuin sulhoni oli jo astunut tyhjän päälle.
Tällä kertaa suojelusenkeleitä oli kyllä matkassa, sillä selvisimme mustelmilla ja säikähdyksellä. Tikkaiden pää raapaisi pienen pintanaarmun selkään, josta ei edes tullut kauheasti verta.
Paljon paremmin ei olisi voinut käydä, mutta paljon huonommin kylläkin.

No, olemme hengissä, ja pystymme jo nauramaan tapahtuneelle (sulhoni etunenässä), mutta kyllä loppuilta katsottiin tarkasti, että luukku pysyi kiinni silloin, kun kukaan ei sitä käyttänyt.