Lähtemisen vaikeudesta
Muistan kuinka joskus pari vuotta sitten murehdin kaverini kanssa, että jos sattuisi tulemaan vastaan joku poikaystäväksi kelpaava, niin enhän minä osaisi seurustella.
No, nyt puolentoista vuoden seurustelun jälkeen murehdin, osaanko tehdä enää mitään yksin.
Minusta ei todellakaan pitänyt tulla sellaista, joka tarvitsee kaikkeen sen toisenkin.
Vaan kuinkas sitten kävikään…
Nykyään tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta lähteä mihinkään ilman sitä toista puoliskoa. Ja kyse ei todellakaan ole siitä, ettemmekö näkisi toisiamme riittävän usein. Olemme yhdessä melkein 24/7, ja silti vain tunnin poissaolo toisen luota tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta. Epäreilua se on siksi, että vain minusta tuntuu tältä. Jos sulhoni haluaa lähteä kavereidensa kanssa kahville, hän lähtee. Minä yleensä punnitsen lähtemistä niin kauan, että lopulta päätänkin, etten haluakaan lähteä (koska jos lähtisin, en olisi kotona).
Haluaisin, että edelleen haluaisin tehdä äkkinäisiä juttuja. Haluaisin haluta mennä jonnekin joskus ihan yksinkin…
Muttakun kotona on niin kiva olla!
Ja sitä paitsi, jos menen jonnekin ilman sulhoani, en saa pysäköidä invapaikalle!