Minä en ymmärrä häähössötystä, en sitten ollenkaan. Miksi jokaisesta pienestä asiasta täytyy tehdä elämää suurempi ongelma? Miksi pitää askarrella kilokaupalla tavaraa, joka päätyy kuitenkin seuraavana aamuna suoraan roskiin? Olisin ihan oikeasti kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä ja perusteluita niiltä, jotka näistä asioista jotain ymmärtävät, koska minä en ihan oikeasti tajua enää mistään mitään.

Me menimme kihloihin jouluna 2011, ja minä miellän kihloihin menemisen lupauksena mennä naimisiin.

Päätimme, että menemme naimisiin vuonna 2013, ja aika pian päätimme, että päivä olisi 31.8. Minä halusin kesähäät, mutta sulho halusi naimisiin vasta syksymmällä, joten elokuun loppu tuntui sopivalta kompromissilta.

Varasimme kirkon ja juhlatilan melko pian, ja sen jälkeen jätimme hääsuunnitelmat melko totaalisesti sikseen. Vasta keväällä palasimme asian pariin, ja omasta mielestäni asiat ovat edenneet mukavasti, vaikka edelleen häihin tuntuu olevan liian pitkä aika.

Kun lähdin sovittelemaan hääpukuja keväällä, siis nelisen kuukautta ennen häitä, jokaisessa liikkeessä myyjät hämmästelivät sitä, että olin vasta siinä vaiheessa aloittanut pukujen katselun. Omasta mielestäni olin aivan riittävän ajoissa.

Minä en stressaa turhista, ja tiedän, että moni muukin selviää ilman sen suurempia bridezillailuja. Tällä hetkellä minua ahdistaa ainoastaan se, mitä pelkään ihmisten odottavan häiltä, sillä monessa asiassa meillä mennään reilusti riman alta. Teemme ainakin nämä asiat ”väärin”:

– Aloitimme hääsuunnitelun alle vuosi ennen sovittua hääpäivää. Todellinen suunnittelu alkoi vasta muutama kuukausi ennen häitä.

– Meillä ei ole budjettia. Meillä olisi varaa laittaa häihimme järjettömiä summia, kummallakin on säästössä rahaa riittämiin. Emme kuitenkaan halua tehdä niin. Haluamme mieluummin ostaa uuden auton, maksaa asuntolainaa ja matkustella, kuin tuhlata säästöjämme yhteen ainoaan päivään.

– Meille ei tule kovinkaan paljon koristeluja. Koristelemme kynttilöillä ja asioilla, joita sattuu löytymään. Kaasoni sai minut ylipuhuttua, että askartelemme ohjelma”lehtiset” pöytiin, kun satuimme yhdessä saamaan hyvän idean, joka tuntui omalta. Erillistä ruokalistaa meille ei kuitenkaan tule, josta pääsemme seuraavaan kohtaan:

– Häissämme on perinteistäkin perinteisempi buffetruokailu. Halusimme pöytään ruokia, joista jo nimestä tietää, mitä ne ovat. Silli on ainoa ruokalaji pöydässämme, jota meistä kumpikaan ei itse syö.

– Hääautomme on nykyinen autoni (jolla on kyllä tunnearvoa). Olin jo sopinut isäni kanssa, että hän etsii meille jonkun auton, mutta minua alkoi ahdistaa aivan järjettömästi ajatus siitä, että isäni laittaa omia rahojaan johonkin, jolla ei ole meille kummallekaan mitään merkitystä.

– Meille ei tule istumajärjestystä. Varaamme paikat itsellemme, vanhemmillemme ja sulhoni näkövammaisille kavereille (valoisin paikka), mutta muuten ihmiset saavat istua missä tahtovat. Itse en pidä ollenkaan virallisista plaseeraussäännöistä, joissa pariskunnat istuvat toisiaan vastapäätä eivätkä vierekkäin, ja koko ajatuskin plaseerauksesta tuntui väärältä. Onneksi äitini oli tästä asiasta samaa mieltä.

– Me emme mene hääyöksi hotelliin. Olemme kummatkin sitä mieltä, että haluamme olla hääyön kotona. Hääpaikka on sitä paitsi niin lähellä kotiamme, että haluamme kävellä yöllä kotiin, vaikka veljeni tarjoutuikin heittämään meidät kotiin. En myöskään halua mitään jäyniä hääyöksi, tämän aion selvittää kaasolleni hyvin suoraan ja selkeästi.

– Meille tulee perinteiset hääkarkit: tylliin kiedottuja punaisia sydänmarmeladeja. Minä haluan hääkarkit, eikä minulla ole mitään pakkoa keksiä tähän sellaista ideaa, jota kukaan muu ei ole vielä keksinyt. Jos on kerran perinteiset häät, niin niissä kuuluukin olla perinteisiä asioita.

Tästä kirjoituksesta ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, ettenkö mielelläni lukisi muiden hääblogeja. Monta kertaa lukemisen jälkeen minulla on kuitenkin täysin hämmentynyt olo, siksi tämä kirjoituskin saattaa olla hieman sekava. Tällä hetkellä minulla on sellainen olo, että häät on vain välttämätön paha ennen avioliittoa, johon tässä kuitenkin jokainen naimisiinmenevä tähtää, ainakin toivottavasti…