Puhelimessa

En sitten yhtään tykkää hoitaa mitään virallisia asioita puhelimessa. Tai sähköpostilla. Hoitaisin kaikki asiat mieluiten kasvotusten. Tai kaikkein eniten tykkäisin siitä, että joku muu hoitaisi asioita, mutta koska olen jo iso tyttö, on minunkin täytynyt opetella selviämään itse.

Kun minun on pakko hoitaa jokin asia puhelimessa, minulla on kaksi todella aikuismaista vaihtoehtoa:

Yksi: Vitkuttelen niin kauan, että itsellänikin menee jo hermo, ja saan kerättyä rohkeutta soittoon. Tällöin yleensä mietin melkein sanasta sanaan, mitä aion sanoa.
Koomisinta tässä on, että ärsyynnyn, jos joku muu tekee samoin.

Kaksi: Soitan heti kun asia tulee mieleeni, enkä ajattele mitään. Toimii hyvin silloin kun muistaa olla ajattelematta mitään.

Ja kuinka voinkaan vihata sitä, kun en saakaan asiaani hoidettua yhdellä lyhyellä puhelulla niin kuin olin ajatellut. Ja jos saan vastaani vastaajan, lyön luurin kiinni samantien.

En tiedä, mistä tällainen kammo on peräisin, koska en ainakaan muista mitään kovin traumaattista kokemusta menneisyydestäni. Sen muistan, etten mennyt mansikkamaalle kesätöihin kaverini kanssa, kun en uskaltanut soittaa viljelijälle, eikä äitini suostunut tekemään sitä puolestani.

Tämä sattui nyt vain putkahtamaan mieleeni, kun noihin hääjärjestelyihin (jotka ovat vielä alkutekijöissään) liittyy ihan liikaa soitettavia puheluita. Ja todennäköisesti minä saan ne kaikki soittaa, koska sulhoni on ihan yhtä hyvä hoitamaan asioita puhelimessa kuin minäkin… Kirkko meillä jo on, ja huomiseen mennessä selviää, onko hääpaikkavaihtoehto numero yksi vapaa.