Säännöt rakkaudelle

Tykästyin Anna Puun Säännöt rakkaudelle -biisiin heti, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, vaikken tiennyt miksi. Mitä ilmesimminhän biisi kertoo salasuhteesta/pettämisestä, ja kyseinen aihe ei kyllä ole millään lailla läheinen.

Tänään ajelin auringonpaisteessa kesken työpäivän koulutukseen, ja Säännöt rakkaudelle alkoi soida radiossa. Silloin se iski: keksin miksi biisi kolahtaa niin kovaa.

Olemme nimittäin sulhoni kanssa tavanneet työpaikalla. En tiedä, kuinka tavallista se on, mutta näin äkkiseltään ei tule omasta tuttavapiiristä ketään muuta. Jotenkin edelleen asiasta puhuminen on vaikeaa, koska koen, että suhteemme oli väärin. Eikä nyt pidä ymmärtää, että suhde olisi jotenkin häirinnyt kummankaan työntekoa, vaan ihan oikeasti pidimme työelämän ja yksityiselämän hyvinkin tiukasti erillään. Emme siis kertoneet suhteestamme heti työyhteisössämme.

Siitä päästäänkin sitten takaisin rakkauden sääntöihin:

Emme saa haluta toisiamme, niin että valehdellaan töissä koskaan työkavereillemme.

Emme saa katsoa toisiamme, niin että totuuden paljastamme.

Emme saa tarvita toisiamme, niin että vajotaan. Emmekä elää voi omillamme.

Emme saa hylätä toisiamme, entä jos sittenkin rakastumme?

Tätä kirjoittaessakin mieleen palaa se aika, jolloin salailumme oli pahimmillaan. Olo oli ahdistunut, mutta pelko siitä, että on tehnyt jotakin väärää, oli liian suuri. Ja edelleenkään, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, en pidä siitä, jos työkaverini vitsailevat asiasta. Itse olen siis edelleen samassa työpaikassa, mutta sulhoni ei.

Ja vielä tuosta biisistä. Tykkään tuosta ”Emme saa tarvita toisiamme”-kohdasta erityisesti, koska ajattelen sen niin kuin protestina. Tuntuu, että nykyään vallalla on sellainen käsitys, että parisuhteessakin täytyy olla itsenäinen ja toisesta riippumaton, mutta minä olen kyllä eri mieltä. Minun mielestäni parisuhteessa kuuluu tarvita toista, eihän siinä muuten ole mitään järkeä!