hoidetaan kämppä Berliinistä

Radiohiljaisuutta on ollut, vietin pari viikkoa lääkärin määräämällä sairaslomalla kotomaisemissa. Hiihtokilometrejä kertyi, eikä ehkä ole parempaa tunnetta, kuin katsella tuntureita gondolihissistä ja tuntea suksen liuku rinteissä, kissan jäljillä.

Pohdin paljon kotia ja onnellisuutta. Sitä missä koti on, sitä mitä onnellisuus on. Ja sitä, että ainoa ihminen, joka voi onnellisuutesi eteen jotain tehdä, olet sinä.

Minulle onnellisuus on matkustamista, matkallaoloa. Junien kuulutuksia, ravintolavaunun ylikuumaa kahvia, lennon painetta korvissa, riitelyä autoradion kanavista.  Muutosta.

Rakastan kaupunkeja. 10-vuotiaana päätin, että elämää ei ole, mikäli en pääse muuttamaan vähintään Helsinkiin. Jäin paitsi unelmieni opiskelupaikasta, pakkasin laukkuni ja suuntasin vuodeksi keski-Eurooppaan. Sattuman kuljettamana viime syksynä huomasin opiskelevani Tukholmassa. Mutta viime aikoina olen huomannut sen, että juuriani en pysty peittämään, vaikka kuinka haluaisin tai yrittäisin.

Että ehkä olenkin onnellisimmallani, kun ympärillä ei ole muuta kuin tunturit ja erämaat ja lumen narina kengänpohjien alla. Kelkan tuoksu ja nuotiolla istuminen.

Tai sitten olen vain vaihtelunhaluinen, haluan mennä ääripäistä toisiin.  Kun ikää on vähän, siihen on vielä helppoja mahdollisuuksia.

Joka tapauksessa. Tällä hetkellä päässäni vallitsevat sekavat ajatukset ja mielessä jyllää muutoshalu.

Muutokset ovatkin ehkä elämässä hienointa. Niistä tullaan onnellisiksi. Ainakin hetkellisesti.