Pelkotilat ja ravistusliike
En halua liikaa tyrkyttää Tove Janssonia, mutta tästä haluan vielä puhua. Tämän kevään äidinkielen ylioppilaskokeessa oli luku Muumilaakson marraskuu -kirjasta. Katkelmassa tunnetun neuroottinen Vilijonkka pesee ullakkonsa ikkunoita, melkein tipahtaa katolta, pelastautuu ja päätyy – itsensäkin yllätykseksi – irtautumaan tutun turvallisesta vilijonkanelämästään ja tekemään muutoksen. Tehtävänantona oli pohtia, mitä teksti kertoo peloista ja niiden hallinnasta.
Vilijonkan pelastukseksi lopulta muodostuu ikkunan väliin jäänyt uusi ja kestävä pesuriepu:
“Voi anna sen kestää, anna sen olla se uusi hieno riepu eikä se vanha… En ikinä enää säästä vanhoja pesurättejä, en säästä ikinä mitään, tästä pitäen rupean tuhlaamaan, lopetan siivoamisen, minä siivoan liiaksi, olen pikkusielu… Tänään minä lakkaan olemasta Vilijonkka, minusta tulee jotakin muuta… Näin Vilijonkka ajatteli, anellen, toivottomana, sillä tietenkään vilijonkasta ei koskaan voi tulla mitään muuta kuin vilijonkka.”
Vaikka Vilijonkan ajatusmaailma kohtaakin pelastautumisen myötä nyrjähdyksen, hän ei lopulta muutu muuksi: henkisen adrenaliinipuuskan kadottua Vilijonkka osin palaa tapoihinsa, mutta ei täysin. Jos ajatus siirretään Muumilaaksosta todellisuuteen, pitää se edelleen paikkansa. Moni havahtuu elämänsä pelkotiloihin ilman hengenvaarallisia tilanteitakin, mutta siinä missä vilijonkat eivät voi muuttua hemuleiksi, eivät myöskään ihmiset voi kääntää persoonaansa ympäri. Kaiken takana on kuitenkin lohdullinen miete siitä, että pelkojen karkoitus on aina ja joka tapauksessa mahdollista, olivat muutokset kuinka pieniä tahansa.
Samaistun voimakkaasti Vilijonkkaan. Pelot saavat helposti pienestä ihmisestä (tai vilijonkasta) otteen, josta ei ole kovinkaan helppo ravistella itseään irti. Pahimmillaan pelot ohjaavat toimintaamme niin, että niistä tulee kaikkeen ulottuvia rajoitteita. Ajatus ei kulje, kun pelkomöykyt sykkivät syömmessä. Ne muokkaavat käsitystämme tulevasta (“pelkään, että…”), mutta myös nykyhetkestä, sillä pelkojen suhteen unohtuu usein yksi erityisen tärkeä puoli: ne ovat toteutumattomia ajatuksia. Jo tapahtuneita asioita ei enää kutsuta peloiksi, ne ovat tilanteesta ja asenteesta riippuen joko onnettomuuksia, katastrofeja ja epäonnistumisia tai sitten risteyskohtia, mahdollisuuksia ja sattumia. Hyvä kysymys onkin, miksi useimmiten keskitymme näistä toteutumattomista maailmoista niihin ikäviin sen sijaan, että näkisimme onnenpotkut yhtä todennäköisinä. Elämä on kuitenkin yksi suuri sattumien summa.
Pelot voi hävittää olemalla rohkea. Harvalle meistä tämäkään taito on annettu syntymässä, mutta onneksi siihenkin voi opetella. Vaikeaa se on, mutta mahdollista. Rohkeus syntyy hyvästä itsetunnosta ja hyvä itsetunto taas syntyy inspiraatiosta, jonka ydin on halu tehdä itsensä tyytyväiseksi. Inspiroitumisen voi aloittaa vaikka höykyttämällä piru pois harteilta Florencen tapaan. Tällöin tanssiminenkin on huomattavasti helpompaa.
//www.youtube.com/embed/WbN0nX61rIs