Hiukan sokeria kulhooni, kiitos

Ensinnäkin pahoittelut niille, jotka harhautuivat tähän blogiin leivontaohjeiden toivossa. Sokerisesta nimestään huolimatta täällä ei valitettavasti kirjoiteta leivonnasta. (Ellei lasketa pizzaa. Rakastan pizzaa.)

Blogin nimi vaatinee siis hieman selvennystä. Eräässä maailman parhauksiin lukeutuvassa kappaleessa soulin grand-lady Nina Simone laulaa sokerista ja kulhosta, ”I want a little sugar in my bowl”. Siitä tässäkin on vertauskuvallisesti kysymys. Vaikka Simonen laulusta on havaittavissa tuhmempiakin tasoja, sokerikulho tässä yhteydessä viittaa yleismaailmalliseen haluun elää niin kutsuttua hyvää elämää. Hiukan siis sokeria mun kulhoon, kiitos.

Tarkennetaan asiaa vielä hieman. Olen tamperelainen humanisti, ja tänään on jännittävä päivä ensinnäkin siksi, että pitkään pohdittu blogi näkee tammikuisen päivänvalon, mutta myös sen vuoksi, että tänään on virallinen valmistujaispäiväni. Nyt siis virallisen aikuisuuden kynnyksellä on lopulta ollut kypsyyttä ja aikaa miettiä muutamia asioita. Mitä haluan elämälläni tehdä? Millainen ihminen haluan olla?

Kysymykset kuulostavat pelottavasti amerikkalaisen self-help-oppaan koukutuksilta, mutta omalla kohdallani niillä on vinha perä. Kun valmistumiseen oli vajaa vuosi, ikuinen ja väsynyt pessimisti kohtasi eräänä keväisenä päivänä itsensä ja havaitsi tärkeän ajatuksen: mitäpä, jos sittenkin onnistuisin? Mitä tapahtuisi, jos valmiiksi suunnitelluista urapoluista huolimatta astuisin sen kuuluisan laatikon ulkopuolelle ja pyrkisin olemaan sekä ammatillisesti että arkielämässä juuri sellainen ihminen kuin haluankin olla? Mitäpä, jos vihdoinkin lopettaisin valittamisen?

Sokerikulhossa kirjoitetaankin juuri tästä tiestä – luovasta työstä (koska se on alani), rakkaudesta, inspiraatiosta ja muutoksesta, joka vaatii, mutta myös antaa. Lopputulema on vielä suuri kysymysmerkki, mutta ainakaan en tule katumaan sitä, etten uskaltanut vaatia sokeria murokulhooni.

//www.youtube.com/embed/yGPtepGNN8Y