Mitä yhteistä on luovalla työllä ja piiskalla?

Minulla on teoria ihmisistä, jotka valitsevat ammatikseen tai urakseen luovan työn. Minusta he ovat masokisteja. Huonoksi onnekseni taidan itse lukeutua tähän ihmisryhmään.

Pitkään luulin olevani sellainen ihminen, joka haluaa päämäärätietoisesti lukea itselleen turvallisen ja vakaan työelämän takaavan ammatin. Nyt kun olen tähän tilanteeseen päätynyt,  haluankin ruoskia itseäni lisää niin, että piiska viuhuu.

Tarkennan teoriaani lisää: luovassa työssä ei pärjää ilman pohjatonta itsekritiikkiä. Harmi vain, että joskus tämä minän kohtaama kritiikki nakertaa tupajumin lailla myös itsetuntoa, mikä taas puolestaan ikävästi tekee hallaa luovuudelle. Oravanpyöräkö? No juurikin se.

Vaikuttaa siis siltä, että luovat alat ovat varsinainen magneetti mielen järkkymiselle. Osa kestää paineita paremmin, osa taas ei. Mutta mysteerin ydin on seuraava: miksi valita elämänsä suunnaksi jotakin, mikä aiheuttaa jatkuvia ja lamaannnuttavia itse-epäilyjä? Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti kaivaa sen itsekritiikin raipan kerta toisensa jälkeen piiskatakseen omaa hanuriaan?

Eräs tuttuni sanoi kerran, että luova työ on pahimmillaan aivan hirveää kuraa, mutta parhaimmillaan parempaa kuin mikään. Sen kaiken ylittävästä parhaudesta en ole vielä aivan vakuuttunut, mutta oman elämäni Top 5 -listalla sillä on kyllä oma paikkansa. Oma alani – josta toivottavasti teen joskus myös kokopäiväisen ammattini – antaa minulle ennen kaikkea haasteita ja oivalluksia, ja omien ideoiden tuottaminen ja uuden luominen todella on jotain, jolle on vaikea antaa sanoja. Se vain palkitsee henkisesti tavalla, johon moni muu asia elämässä ei kykene. Siksi voidaankin puhua eräänlaisesta kutsumuksesta. Kyse ei ole siis pelkästään siitä, että minä haluan. Kyse on myös siitä, että minun täytyy.