Virginia oli oikeassa

Jo vuosia olen elämässä tukeutunut samaan mottoon, joka on alunperin lähtöisin Virginia Woolfin teoksesta Oma huone (A Room of One’s Own):

Olen tuskin tähän mennessä nähnyt tai kuullut virkettä, joka olisi enemmän tosi. Hyvin usein tuntuu siltä, että työskentelyni, parisuhteeni tai unenlaatuni ovat täysin riippuvaista siitä, mitä olen syönyt ja milloin. Yleispätevänä sääntönä siis pidettäköön sitä, että ruokaa ei saa vähätellä. 

Lienee selvää, että ruoalla on melko keskeinen rooli allekirjoittaneen elämässä. Rakastan (kyllä, voimakasta verbiä tarvitaan) oikeastaan kaikkea ruokaan liittyvää: ruoanlaittoa, keittokirjoja, ruokaohjelmia, hyviä ravintoloita (kiitos Tampere!), keittiöitä, viinin nauttimista kyseisessä tilassa, teräviä keittiöveitsiä, astioita, hyviä paistinpannuja, tietysti syömistä (= nautiskelua) ja ennen kaikkea sitä, että ateriaa ei tarvitse nauttia yksin. Näin yksi hyvyyden kierre on valmis, sillä hyvin ja rakkaudella ruokittu keho puolestaan pitää huolta mielestä. Ja se on ehdottoman tärkeää. 

Koska ruoka merkitsee minulle monessakin mielessä rakkautta, koen viime vuosien ruokakulttuurin muutoksen kahdella tapaa. Ensinnäkin, olen vaatimattomasti ilmaistuna tyytyväinen siihen, että ruoanlaitto on noussut uuteen arvostukseen. Mitä siitä, että sitä voi kutsua trendikkääksi harrastukseksi? Lopputulema eli se, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää ruokaansa, sen alkuperää ja valmistamista paremmin, ei voi olla kuin positiivinen muoti-ilmiö. Toisaalta taas mitä harmillisin ilmiö liittyy niin kutsuttujen ravintofanaatikkojen esiinmarssiin. Heille ruoka ei näyttäydy mahdollisena nautinnon lähteenä (tästä epikurolaisesta maailmankatsomuksestani lisää myöhemmin), vaan se on pelkkää ravintoa, jonka avulla voi kuitenkin nostaa itsensä hieman muita korkeammalle sillä pöyristyttävällä ajatuksella, että olisi olemassa vain yksi ainoa oikea tapa syödä. Kysymys siitä, mikä on ihmiselle oikeaa ravintoa on muuttunut identiteettikysymykseksi. Identetttikysymys on taas puolestaan laajentunut paljon suurempaan mittakaavaan: omien ruokabarrikadiensa taakse asettuneita fanaatikoita puoleen katsomatta yhdistää se, että he täyttävät erästä yhteiskunnallista aukkoa, jonka maallistunut kansa hukkasi jo kauan sitten. Oikeanlaisesta ruokavaliosta on tullut oopiumia.

Ei liene yllättävää, etten itse juuri usko dieetteihin. Ruokafilosofiani toinen motto onkin vähän kaikkea ja kaikkea vähän. (Ainakin noin pääasiassa. Mättöruoat ovat oma kategoriansa.) Myönnän, että omassa suhtautumisessani ruokaan on myös uskonnollisia piirteitä, sillä omalla tavallani ruoka on minulle pyhää. Mutta tämä pyhyys kiteytyy ajatukseen siitä, mikä on rakasta ja tärkeää. Ja tällöin ruoka on vain yksi niistä asioista.