Bussipysäkeistä ja oppimisesta

Pidän suunnattomasti busseista, jotka kertovat pysäkkien nimet. Tiedättehän – bussien etuosassa on sellainen taulu, joka kertoo, mikä pysäkki tulee seuraavaksi. Nämä nimitaulut ovat korvaamattomia erityisesti silloin, kun on matkalla vieraaseen paikkaan.

Moni meistä lukeutuu niihin ihmisiin, jotka laillani arvostavat pysäkeistä infoavia linja-autoja. Ei pelkästään bussimatkoilla, mutta myös elämässä yleisesti tietyt pysäkit luovat ympärille turvallisuutta: tarha, koulu, jatkokoulutus, valmistuminen, häät, lapset, eläke ja niin edelleen ovat pysäkkejä, joissa suuri osa ihmisistä ainakin suunnittelee pistäytyvänsä. Ne ovat yleismaailmallisia tapoja rytmittää elämää, jota myös vertauskuvallisesti matkaksi kutsutaan.

Olen itse aina ollut äärimmäisen huono sietämään tulevan epävarmuutta, mutta viisaus piileksii jälleen vanhan kansan suussa: oppia ikä kaikki. Seuraava henkilökohtainen pysäkkini pysynee mysteerinä vielä jonkin aikaa, mutta katso – minähän aion oppia kaksi asiaa:

1)    Rauhoitun nykyhetkeen. Kaikkea ei voi eikä tarvitse hallita. Kuinka tylsää ja kankeaa elämä olisikaan ilman yllätyksiä?

2)    Opin ymmärtämään, että pysäkkejä voi myös monessa määrin itse valita. Jos haluan rakentaa maailman koreimman bussipysäkin haluamalleni maaperälle, niin kas, sellainenkin on mahdollista.

On totta, että joitakin kurjia pysäkkejä ei voi itse valita. Silloin, jos elämä vain suo, yritän muistaa eräät hykerryttävän inspiroivat sanat. Viime kesän Helsingin Sanomissa haastateltiin erästä varsin korkeaan ikään ehtinyttä herrasmiestä, joka oli elämässään ymmärrettävästi nähnyt valtavasti sekä iloa että surua. Tämä keilausta harrastava optimisti lausui jotakin, joka kolahti arkeaan murehtivaan sieluuni:

Minä muutun, elämä muuttuu. Eipä sitä arvaa, mihin suuntaan, mutta toiveikas tulee aina olla. Luulisin.