Elämässä on rakkauksia, jotka eivät tunnu sammuvan ikinä. Jotkut niistä kohdistuvat lähipiirin henkilöihin, jotkut laajempiin kokonaisuuksiin. Minulle Tove Jansson tuotantoineen on tällainen kokonaisuus.

Tove (koen taiteilijan itselleni niin läheiseksi, että voin röyhkeästi kutsua häntä etunimellä) viettää tänä vuonna juhlavuottaan. Vaikka muumit ovat epäilemättä Toven kuuluisin tuotos, usein unohtuu, että hän oli taiteilijana paljon, paljon muutakin. Valtava kuvataiteellinen tuotanto ja aikuisille suunnattu novelli- ja romaanikirjallisuus ovat harmillisesti jääneet osin muumitalon varjoon. Ja mitä helmiä sieltä löytyykään!

Suurta osaa Janssonin ei-muumillisesta tuotannosta sävyttää vahva omaelämäkerrallinen virne. Esimerkiksi pienoisromaanissa Kuvanveistäjän tytär tai monissa novelleissaan (muun muassa Rakkaat enoni, Kirjeitä Konikovalle) kirjailija kuvaa omaa lapsuuttaan, perheenjäseniään tai itseään. Novellikokoelmassa Reilua peliä kerrotaan taas naisparin yhteiselosta ja taiteilijaelämästä. Muistettava kuitenkin on, että kyse ei ole suorasanaisista omaelämäkerroista vaan fiktiosta: vaikka osalla kertomuksista olisikin sijansa todellisuudessa, on huomioitava kaunokirjallisuuden vapaus olla vapaasti sepitettä.

Omaelämäkerrallisista aineksista tärkeintä antia Janssonin tuotannossa ovat kuitenkin taiteilijuuden kuvaukset. Varsin monissa kertomuksissa esiintyy kuvataiteilija- tai kirjailijahahmo, joka jollakin tavalla määrittyy oman työnsä kautta. Nämä hahmot joko esiintyvät nimellä Tove, tai sitten he epäilyttävästi muistuttavat tätä: esimerkiksi romaanissa Kunniallinen petkuttaja toinen päähenkilö on kuvitetuista kani-aiheisista lastenkirjoistaan kuuluisa kirjailija, jolla on ristiriitainen suhde elämäntyötään kohtaan. Kaikkia näitä hahmoja kuitenkin yhdistää ehdoton rakkaus ja sitoutuminen työhönsä. Tove osoittaa, että työ ja rakkaus ovat joillekin meistä erottamaton yhdistelmä, vaikka tasapainoa niiden välillä onkin toisinaan vaikea löytää.

Ja näin pienen Toven tuotanto -alustuksen kautta itse asiaan: Tove Jansson on mitä mainioin esimerkki siitä, mitä kaikkea ihminen voi oivaltaa lukemalla ja pitämällä aistit auki. Muistan, kun kirjoitin ylioppilaaksi ja äidinkielen esseekokeessa vastasin otsikkoon ”Mitä olen oppinut rakkaudesta kaunokirjallisuutta lukemalla?” En ollut tuolloin vielä tutustunut Toveen sen syvällisemmin ja melko vihreänä 18-vuotiaana esseeni oli varmastikin kirjoittajaansa kuvaava. Jos kirjoittaisin saman esseen nyt, kirjoittaisin siitä, mitä olen Tovelta saanut ja oppinut. Kirjoittaisin, kuinka rakkaus syntyy vapaudesta, jonka suo itselleen ja muille. Se syntyy siitä, kuinka ympäristöstään huolimatta uskaltaa luottaa itseensä ja siitä, että uskaltaa rakastaa ennakkoluulottomasti, oli kyse sitten itsestä, muista ihmisistä tai asioista.

Vielä yksi esimerkki Tovelta ja tällä kertaa muumikirjasta. Kaksi viimeistä muumikirjaa, Muumilaakson marraskuu sekä Muumipappa ja meri ovat kirjoista kaikista voimakkaimmin lasten- ja aikuistenkirjallisuuden rajalla. Näistä jälkimmäisessä majakkaan muuttaneen muumiperheen äiti hylkää roolinsa ja alkaa maalaamisen kautta elää aivan uudella tavalla:

”Ja sitten äiti alkoi maalata kukkia majakan seiniin. Niistä tuli suuria ja voimakkaita, sillä siveltimet olivat isot, verkkoväri imeytyi suoraan kalkkiin ja näytti syvältä ja läpikuultavalta – voi, niistä tuli ihmeen kauniita! Tämä oli tuhat kertaa hauskempaa kuin halkojen sahaaminen. Kukka toisensa jälkeen puhkesi seinään, ruusuja, kehäkukkia, orvokkeja, pioneja… Äiti melkein pelästyi nähdessään, miten kauniisti hän osasi maalata.”

Viimeisessä muumikirjassa äiti antaa lopulta itsensä olla vapaa vain itseään varten. Hän maalaa majakan seinään valtavan puutarhan, johon kukaan muu ei saa lisätä mitään, ja johon hän itse jopa konkreettisesti pakenee. Voisin kirjoittaa aivan oman kirjoituksensa niistä syistä, miksi Muumipappa ja meri kannattaisi ylipäätänsä lukea, mutta tämä on minulle ehkä se rakkain. Toven välittämä viisaus säilynee omassa lokerossaan vielä pitkään. 

Lisää lukemistoa:

• Koko Tove Janssonin tuotanto
• Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä (2008) ja  Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (2013).