Kun tipahdat systeemistä, ei sinua auta kukaan
En tiedä mistä tässä tarinassa aloittaa, itkeäkö vai nauraa.. olen nauranut hoitosysteemin alkukantaisuudelle, tyhjille lupauksille, faksille ja sitten taas itkenyt väsyneenä eri sihteereille ja hoitohenkilökunnalle.
Elokuussa ihana lääkärini lopetti, joten hoitoni oli tarkoitus siirtää vihdoin kotikaupunkiini Espooseen. Lähetteessä kesti ja kesti, kunnes selvisi että se oli mennyt bumerangina takaisin Helsinkiin, johon tarvitsin taas toista lääkäriä, selvittelyä ja lähetteen käännytystä. Mutta niinhän siinä kävi että länsimetro ei vaan meinannut tulla ja sillä välin kun odotin kuukausien päähän annettua ensimmäistä polikäyntiäni, ehdin jo taas muuttaa kaupunkia. Aloitin lokakuussa soittelun saisinko siirrettyä lähetteen nykyiseen asuinkaupunkiin, ja juteltua sihteerin, hoitajani ja lääkärini kanssa kai vihdoin lähete saatiin Helsinkiin. Hienoa!
Odotin varmaan kuukauden, ja mitään ei kuulunut. Soitin toimistoon ja sain sijaistavalle lääkärille soittopyynnön, joka ei koskaan toteutunut. Kyseltyäni asiaa kuulemma lupaus soitosta oli ”virhe” sillä ”et ole meidän kirjoilla potilas”. Kävi ilme että lähettäni ei ollut lainkaan. Selvittelyä, itkua ja lopulta Espoosta saan viestiä että lähete on faksattu nyt Helsinkiin. Kuluu viikko ja mitään ei kuulu, soittelen taas ja lähetteestä ei jälkeäkään. Saan taas kehotuksen vain ”menemään päivystykseen” jos haluan apua.
Terapiani on loppunut.
Lääkkeet on pitänyt uusia muualla.
Tarvitsisin lääkäriä jotta saisin eläkehakemuksen.
Tarvitsin tukea ja hoitoa masennuskseen.
Espoon sihteeri alkaa syystäkin polttaa päreensä, ja onneksi on parempi työssään ja lupaa selvittää että lähete varmasti menee nyt perille (2kk myöhässä). Saan soiton, mutta aion huomenna vielä väkisin varmistaa että tietoni näkyy koneella, joten voin rauhallisin mielin jonottaa vuoroani lähetteiden käsittelyyn, mikä saattaa kestää pari kk.
Yksinkertaistettuna, jos olisin ollut tekemättä mitään:
– kun minusta tehdään ensimmäinen lähete Espooseen
– tehdään ensimmäinen lähete Helsinkiin
– jäänyt odottamaan luvattua lääkärin soittoaikaa
– jäänyt odottamaan toista lähetettä Helsinkiin
.. ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei olisi auttanut masennukseni kanssa, ei määrännyt jatkohoitoa, uusinut lääkkeitä, hakenut jatkoa terapiaan, jatkoa eläkkeelleni. Ei rahaa, ei lääkkeitä, ei puheapua, ei hoitoa, ei mitään. En ole missään kirjoilla, ketään ei kiinnosta. En ole mennyt päivystykseen koska en ole vaaraksi hengelleni ja koska päivystys on minulle henkisesti yksinkertaisesti liian kaukana. Mieluumin makaan kotona raajat ilmassa ja kuolaan tyynylleni, kuin menen tuntikausiksi jonottamaan lääkäriä ja sitten psykiatrista lääkäriä kiroillakseni kun systeemi kusee.
Eikö masennukseen nimenomaan haeta apua koska mikään ei kiinnosta, ei jaksa, ei välitä? Jokin alkukantainen apinan raivo parantua on välillä saanut minut itku kurkussa tarttumaan puhelimeen ja olen siitä hyvin, hyvin kiitollinen. Mutta pari vuotta sitten olisin ollut liian väsynyt ja katatoninen tekemään näitä asioita, ja samoin on todennäköisesti valtaosa ensimmäistä kertaa masennukseen sairastuvista. Ottakaa ne lähetteet sieltä patterin välistä ja pöydän alta ja auttakaa.