Liian läski ulos

Tänään kohtasin jälleen sen tutun, oudon, inhottavan ja alistavan tunteen, joka on vuosia seurannut minua: olen liian läski lähteäkseni ulos. Tulen puhumaan kehonkuvasta paljon lisää: millaista se oli anoreksiaa sairastaneena, millaista ylipainoisena, fysioterapeutin vastaanotolla, lapsena tai aikuisena. Jotta blogia olisi turvallista lukea, en mainitse painoindeksejä, kaloreita, painoja yms. numeroita ja toivon ettei myöskään kommenteissa.

(Haluaisin ensinnäkin korostaa etten suostu arvottamaan kenenkään ihmisarvoa iän, koon, sukupuolen, seksuaalisen suhtautumisen jne. takia. Teen kaikkeni että ottaisin toisia huomioon, ymmärtäisin ja en pelkäisi tai tuomitsisi erilaisuutta. Pyrin ottamaan ihmiset vastaan yksilöinä ja persoonina; en ulkoisten tekijöiden määritteleminä).

Mikään ideologiani ei päde siihen miten ajattelen itsestäni. Va’an tai mittanauhan numerot ovat määrittäneet tuleeko päivästä hyvä vai ei; mitä saa syödä tai ei. Olen vuosien varrella onnistunut pääsemään elämäntilanteeseen, jossa minulla ei ole vaakaa. Noudatan täysin tuntemuksiini perustavaa määritelmää, ”gut feelingiä”, olenko tänään iso.

Katson peiliin, mittailen naamaani ja totean itseni isoksi. Kaksoisleukani on selkeästi erottuvampi, posket turvonneemmat, samaan aikaan tissit ja mahani tursuu vaatteiden alta. Hävettää. Järkipuoli muistuttaa edellisen illan juhlista ja boolista, potentiaalisesta turvotuksesta, mutta päivä on saanut jo määritelmän hyvästä tai huonosta. Tästä tulee huono. Olen lihava. Ei sinänsä uusi fakta – olenhan painoindeksin mukaan tällä erää ylipainon puolella, mutta juuri tänään tunteideni perusteella olen varma ihmisten katseiden kääntyvän minuun, lihavuuteeni. Irvokkaaseen, ylisuureen vartaloon, jonka ei pitäisi nähdä päivänvaloa. Toiset ihmiset ilmoittavat migreenistä, lapsista tai väsymyksestä kieltäytyessään ulos lähdöstä, mutta minä olen tänään liian lihava.

Kaikista vääntyneintähän tässä on, että olen ollut liian lihava ulos olin sitten vaikeasti alipainoinen tai ylipainoinen. Ruumiinkuvani on vääntynyt ja kääntynyt monta kertaa sairasteluvuoden aikana. Vai onko vääntyneempää, että mielestäni on oikeasti normaalia että kehonkuvani määrittelee päivän kulun ja liian isona käsky on eristäytyminen? (1% epäilee, siksi kirjoitan tätä). 

Miltä sinusta tuntuu, oletko joskus ollut ”liian lihava” lähteäksesi ulos, juhliin, treffeille, kahville, kouluun, töihin?