Kuka auttaisi lemmikkiä, kun hätä on suuri

Mietin tässä , että postaanko vai enkö. Kuulostanko aktivistilta (sitä en ole, mutta tämä aihe saa vereni kiehumaan. Kerrankos sitä vähän vakavampaa.)  Menkööt.  Olen tässä lähiaikoina postannut tänne lähinnä kaikkea söpöä ja vähän hömppää (mitä edelleen tulen jatkamaan), mutta nyt ajattelin ottaa esiin minua koskettavan aiheen, joka ei ole hömppää. Vaan lemmikkien oikeuksista.  Sillä näköjään lemmikille avunsaantia ollaan vähentämässä ja ulkoistamassa.

 

Monille ihmisille lemmikkieläin on yksi perheenjäsenistä. Sitä ruokitaan,

paijataan, sille jutellaan, se lohduttaa (lemmikin silitys on todettu lievittävän stressiä),

siitä pidetään huolta ja sitä rakastetaan ja sen kuolemasta on monien vaikea toipua.   

 

 

Edelleen lemmikin kuolema on vähän kuin tabu. Siitä ei välttämättä halua puhua ihan kenen tahansa kanssa. Kaikki eivät sitä ymmärrä, miltä tuntuu kun rakas perheenjäsen joka omistaa neljä tassua ja hännän kuolee. Joillekkin se on kuin menettäisi oman lapsensa tai perheenjäsenen. Toisaalta on myös ihmisiä, joille lemmikin kuolema on kuin vanha auto lakkaisi toimimasta. ”Noniin, ei sitä ilonvuosia kauaa kestänyt, hankitaan uusi jo seuraavana päivänä eikä surra turhaan”. Sitten on niitä kenellä ei koskaan ole ollut lemmikkiä, eikä siksi ehkä ymmärrä miltä siltä ihmiseltä tuntuu jolta on lemmikki kuollut. Tälläiselle ihmiselle  puhe siitä lemmikin kuoleman suremisesta olisi noloa. Eihän sitä nyt voi kertoa, että haluaisin vapaapäivän töistä, kun rakas kissani kuoli ja haluaisin surra rauhassa. Saati alkaa itkeä. 

 

Itse olen kasvanut perheessä, jossa oli kissa. Olin noin 8-vuotias, kun pitkä ja periksiantamaton kinumiseni ja kirjastosta lainaamani lukuisat kissakirjat vaihtuivat ensimmäiseen ikiomaan tyttökissaan. Hän jätti tassunjälkensä sydämeeni, pysyvästi.

 

Typy-Nypy oli tyttökissan nimi. Typyksi kutsuttiin. Hänestä tuli pian rakas kaverini. Jossain vaiheessa melkein paraskaverini. Alkavassa murrosiässä kohtasin kaikenlaisia suruja tai sydänsuruja, mutta tiesin aina, että kotona odottaa Typy jolle voin uskoutua ja kertoa salaisuuksia eikä se koskaan kerron niitä eteenpäin.

Voin näin jälkikäteen sanoa, että ilman sitä kissaa olisin varmasti vaipunut jonkinlaiseen masennukseen. Sain silittää ja itkeä hänen pörröiseen turkkiinsa ilon ja surun kyyneleitä ja hän aina kehräsi.

 

Sitten koitti se surun päivä. Josta on edelleen vaikea puhua edes omalle miehelle ääneen, niin ettei itku tulisi. Niin ja mikäs siinä jos itkettää. Perheenjäsenestähän nyt on kyse.

Typy sai jonkinlaisen halvauksen. Yhtäkkiä vain takajalat pettivät alta ja silmät pullistuivat päässä ja henki ei kulkenut. Huusin äitiä. Vanhemmillani ei ollut autoa ollenkaan käytössä, joten isä koitti soittaa taksia paikalle.

Soitimme eläinlääkärille, mutta pienellä paikkakunnalla ei ollut kuin yksi eläinlääkäri ja hän oli päivystämässä tuona viikonloppuna. Niinkuin lapsetkin, niin myös eläimetkin sairastuvat juurikin  viikonloppuisin ja voi olla että vielä pahimmillaan silloin ilta/yöaikaan. Silloin kun avun saaminen on hankalaa. Vaikka eihän se saisi olla niin.

 

Taksi ajoi toiselle paikkakunnalle, jossa luultavammin olisi mahdollisuus päästä päivystykseen. Matka kesti noin 40minuuttia. Saavuimme eläinlääkärin pihalle, mutta oli jo myöhäistä. Typy oli maannut koko taksimatkan sylissäni huopaan käärittynä. Yhtäkkiä se nousi ylös ja katsoi ympärilleen, kunnes lysähti syliini ja vielä käänsi päänsä katsoakseen minuun ja hyvästelin hänet itkukurkussa ja hän kuoli.

 

Kieltämättä olimme vihaisia siitä, että asuimme pienellä paikkakunnalla eikä avun saaminen ole mikään itsestäänselvyys. Pistää vaan miettimään, että samalla kun Typy kuoli, niin samaan aikaan tämä eläinlääkäri oli ollut tarkistuskäynnillä eräässä navetassa. Oliko kenties hevosenkavio saanut ikävästi osumaa..

Tässä kun olen kirjoitellut, että miten lemmikkieläin on tosiaan joillekkin kuin oma lapsi tai sisko tai perheenjäsen jokatapauksessa, niin miten voi olla näin ja näköjään vielä tänäkin päivänä, että eläinlääkäreiden päivystysaikoja supistetaan ja jopa ulkoistetaan. Kyseessä on joillekkin se oman lapsen kuolema vaikka sillä onkin se 4 jalkaa ja se on pörröinen. 

 

Tilanne on nyt menossa niin pahaksi, että yhdessä suomalaisessa kaupungissa ollaan ulkoistamassa ilta/yöaikaista eläinlääkäripäivystystä. Tosiaan kysymyksessä on kaupunki ei kunta. Nykyisellään yöaikainen päivystyspaikka vaihtelee kolmen lähi paikkakunnan välillä. 

Tämä ulkoistaminen tarkoittaa sitä, että mikäli ja kun sinun oma rakas lemmikkisi (perheenjäsenesi) saa akuutin sairaskohtauksen ilta/yöaikaan tai on tukehtumaisillaan tms. niin joudut lähtemään lemmikkisi kanssa toiseen kaupunkiin noin 140km päähän. 

 

On myös huoli vanhusten ja vähävaraisten mahdollisuuksista viedä akuuttia hoitoa vaativa eläin yöaikaan sinne toiseen kaupunkiin. 

 

Kysymyksessä on resurssipula. Eikä uusia virkoja ole oikeutta perustaa.

Mitäpä jos resurssipula iskee tavalliseen ihmisille tarkoitettuun terveysasemaan. Ei pääse kukaan päivystykseen omalla paikkakunnalla, vaikka kuinka olisi saanut pahankin sairauskohtauksen. Pitää lähteä 140km päähän ja toivoa, ettei kuole matkalla. 

Mikseivät tässä eläinlääkäripäivystys tapauksessa paikkakunnan yksityiset eläinlääkäripalvelut voisivat joustaa sen verran, että tarjoisivat hätäpäivystystä öisin vuorotellen. Luulisi tosiaan, että nämä yksityiset eläinlääkärit saisivat halutessaan aikaan jonkinmoisen päivystysringin. Ilmeisesti halua /yhteistyö kykyä ei ole.

 

Tämä asia laitetaan säästöjen piikkiin.

 

 Vähät inhimillisyydestä. Säästäisivät vaikka kaikenmaailman ulkoilmalavojen rakentamisesta, kun ei niitä kukaan edes käytä. Hienoja esityksiä niihin kaavailtiin, mutta eipä ole näkynyt mitään missään ulkoilmalavoilla. Tai kaikenmaailman katujen rakennustöillä vaikka vanha oli aivan kelvollinen. Tulee mieleen, että onkohan noilla päättäjillä tai tälläisenkin alullepanijalla ollut koskaan lemmikkieläintä… Uskon vakaasti, että ei.

Kieltämättä sitä alkaa tässä jo miettiä, että uskaltaako sitä vielä joskus ottaa itsellensä lemmikkiä tämän meidän nykyisen mustavalkoisen pörrökisun lisäksi. Avun saamista..no sitä ei ole. Ainakaan ilta/yöaikaan tällä paikkakunnalla tiedossa.. mikäli päättäjät saavat tahtonsa läpi.

 

En ole mikään jokaisesta asiasta mielensäpahoittaja niinkuin nykyään on muotia. Tai aktivisti. Tämä aihe on vaan lähellä sydäntä ja koskettaa.

 

Adressia tätä kamalaa hulluutta vastaan on onneksi jo moni allekirjoittanut. Myös minä. 

Asia on nyt tauolla. Pieni toivo siis vielä on olemassa <3

 

Ohhoh tulipa pitkä postaus. Oikein vuodatus. Yhdeltä istumalta melkein kaikki. Taukoja pidin. Hermotaukoja. Ei kumminkaan sauhuja. En polta.

-JollyHolly