LAPSETTOMAT VS LAPSELLISET

 

Olen lapseton. Ihan omasta halustani. Molemmat olemme mieheni kanssa sitä miettineet ja vielä ei ole sen aika. Vielä ei ole vauvan aika vaikka olenkin 32-vuotias. En edes itseasiassa tiedä haluanko koskaan lapsia. Itselleni ei ole koskaan vielä tullut mitään vauvakuumetta. Olen tarkka sen asian kannsa, että jos vauva tulee niin kaiken on oltava valmiina häntä varten. Olen hoitanut lapsia työkseni kerhoissa niin ulkomailla kuin täällä Suomessakin. Tykkään lapsista, ei siinä mitään. Joskus kyllä ottavat pahasti aivoon. Töistä kotiin tullessani olin ihan poikki. En edes halunnut kuvitella miltä tuntuisi, jos se sama rumba jatkuisi kotona.

Nostan hattua kaikille äideille ja iseille sielä! Ootte sankareita!

 

Niin itse asiaan. Paskamyrskyn uhallakin. Olen tosiaan lapseton. Ensimmäistä kertaa kun tutustuin silloisen työpaikkani kollegoihin, kävi heti selväksi , että monella oli lapsia. Oikeastaan kaikilla muilla paitsi minulla ja yhdellä kaksikymppisellä naisella. Aloin keskustelemaan kollegoideni kanssa. Esittelin itseni ja kerroin että asun avomieheni kanssa. Sitten tuli SE kysymys. Onko sulla lapsia? ..tämä nainen vielä muotoili kysymyksensä uudestaan ”niin siis..kuinka monta sulla on?” .. Sanoin, että ” Ei meillä ole lapsia, vielä..meillä on kyllä sellanen karvainen Mörkö-kissa.. ” Sitten tämä nainen sanoi vain että ” Aaa..” ..Tuli hiljaisuus…pitkä hiljaisuus..vaivaantunut hiljaisuus ja sitten hän kääntyi juttelemaan minun vieressäni olleelle naiselle , jolla näköjään oli myös lapsi, kuinka heidän Paavonsa on hyvä lukemaan.. ja sitten he jatkoivat lapsiaiheista keskusteluaan minusta välittämättä. Sama asenne tuntui olevan kaikilla lapsellisilla. Ei tuolle voi puhua, kun ei sillä ole lapsia. Ei se tiedä mitään lapsista.
Jotenkin tuli sellainen tunne, että eihän siinä työpaikkailmoituksessa ollut vaatimuksena, että mikäli haet tätä paikkaa sinun pitää olla äiti..

Miten musta tuntuikaan niin ulkopuoliselta. Teki mieli sanoa, että no anteeks etten oo äiti, mutta kai me nyt saamari voidaan puhua muustakin kuin teidän lapsista. Nyt varsinkin kun teidän lapset eivät ole tässä. Voidaan ihan rauhassa puhua ..ihan mistä vaan… En jaksanut vaivata enempää päätäni..päätin siirtyä muualle ..ja jäinkin juttelemaan sen kakskymppisen naisen kanssa..joka oli myös lapseton. Puhukaa te vaan sitten niistä lapsista. Selvä kahtiajako oli tapahtunut. Miten äkkiä se tapahtuikaan.

Tuli jotenkin itselle mieleen, että oon jotenkin huonompi ihminen heille..kun mulla nyt ei ollut sitä pientä Maijaa tai Miiloa.

 

Näitä naisia kiinnosti näköjään jutella vain niille joilla oli jo lapsia. En ymmärrä. Tai joo tiedostan , että verkostoituminen on mammoille tärkeää, mutta C’moon. Ei se silti oikeuta töykeyteen lapsettomia kohtaan. Kyllä voi ihan keskustella vaikka niitä lapsia sillä toisella naisella ei olisi.

Sitäpaitsi kyllähän meillä kaikilla sielä ensimmäisenä tutustumispäivänä tuli ilmi, että kaikki ovat työskennelleet lasten kanssa. Niin ja mieheni veljellä on tyttö jonka kanssa tykkään leikkiä ja hassutella. Lapset eivät ole minulle mikään tuntematon juttu. Tämäkin nainen olisi voinut ihan kysyä minulta, että missä olet ennen ollut töissä jne. Kiinnostus lopahti heti kun sanoin, että ei ole lapsia. Tosin kyllä hänkin alkoi jutella minulle..ja monet muutkin lapselliset..ennen pitkää kun huomasi, että olenkin ihan ok tyyppi..vaikka olenkin lapseton.

Mennäänpä vielä tuohon naisen esittämään kysymykseen.

Eli ”onko sulla lapsia ja kuinka monta niitä on?” toinen kysymys johon olen törmännyt on ” Milloin niitä lapsia teille alkaa tulla?” ”Ootte ollu jo monta vuotta yhdessä..kyllä nyt olisi aika..”..Okei tuo viimeinen komentti kuuluu äidilleni. Ei mitään painostusta sieltä suunnalta siis..

Minusta nyt vain yksinkertaisesti nämä ovat erittäin yksityisiä asioita. Ärsyttää vietävästi. Mitä jos seuraavaksi pamauttaisin näille utelijoille ja kysyjille , että itse asiassa minulla on sellainen juttu että en voi saada lapsia, koskaan. Eivät he voi tietää mitenkään toisen elämästä. Vaikka näyttäisi siltä, että ulkopuolisesti mene hyvin, niin pinnan alle ei kukaan näe. Tuollaiset kysymykset ovat loukkaavia. Liian henkilökohtaisia. Itseasiassa minä en tiedä voinko saada lapsia vai en. Kai se selviää kun on sen aika.

Sitten seuraavaan asiaan:

Minulla on monta ystävää joilla on lapsia. Tässä juuri lähipäivinä olen miettinyt ja ihan yks saunailta mieheni kanssa laskimme kuinka monella meidän ystävistämme on lapsia. Tuloksena oli että minulta löytyi 2 ystäväpariskuntaa joilla ei ole lapsia. Yhdestä kaveristani tuli täydellinen kun saivat lapsen, millään muulla ei ole enää merkitystä. Todella hyvä ystäväni odottaa jo toista lastaan. Lapsuuden ystävällä on 2 lasta myös. Aina kun näen heidät juttelen myös lasten kanssa. Puhelimessa kysyn heidän kuulumisiaan.

Kyllä, olimme ennen heidän lapsiaan enemmän tekemisissä. Yksi kavereistani hävisi kuin pieru saharaan ja kuulin hänestä vasta 3 vuoden jälkeen. Kyllä, ymmärrän että kun saa lapsen niin silloin ei vaan löydy sitä aikaa kaikelle mahdolliselle vaikka haluaisikin ja välillä aika usein ei edes luultavammin jaksa edes ajatella tapaavansa ystäviään. Mieheni ystävä on myös kadonnut. Ei ole ollut keneenkään häneen tai mieheni ystävistä yhteydessä noin 3 vuoteen? Kadonnut. Puf. Tosta noin vaan. Mieheni on ottanut yhteyttä häneen. Tämä hänen ystävänsä ei vastaa. Se kyllä ihmetyttää, että ei voi edes tekstaria laittaa. Ei kukaan tiedä saivatko he edes lapsen vai eivät.. kun eivät ole pitäneet yhteyttä, emmekä ole viitsineet udella enempää.

Sitten löytyy niitä aivan toisenlaisia tarinoita mitä äsken oli kadonneista. Minulla on yksi ihana ystävä. Hän sai lapsen. Meni vuosia. Olimme yhteyksissä silti ja nyt olemme jälleen menossa festareille kesällä. Hän tosiaan pitää yhteyttä vaikka se lapsi siinä olisikin. Samoin kun erään toisenkin ystäväni kanssa. Hänellä on 2 lasta. Näemme ja juttelemme kaikesta. Välillä kyllä omat kertomukseni jäävät kesken kun lapset kärttävät äidin huomiota ja mun juttu jää kesken. Se pitää hyväksyä myös lapsettomien, että nyt on asiat toisin kuin ennen. En ehkä saanut sanottua juttuani loppuun, mutta itselle jäi hyvä mieli. Sain sentään viettää aikaa ystäväni kanssa. Välillä pitää osata ajatella vähemmän itsekkäästi. Kyllä ärsyttää kun tuo sen muksu vaan huutaa ja koko aika vaatii huomiota.

Mutta hei sellasta se elämä nyt on!

 

Tähän loppuun vielä Jennifer Anistonin hyvin kiteyttämä pointti jota komppaan täysin:

 

 

 

-JollyHolly