Lauantaina lähdin extempore roadtripille suomalaisen Saanan ja Irlantilais-amerikkalaisen suunnistajan kanssa. Ensimmäinen pysähdyksemme oli Þingvellirin kansallispuistossa. Puistossa  Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat kohtaavat. Lisäksi puisto on Unescon maailmanperintökohde ja siellä kokoontui jo 900-luvulla yksi Euroopan vanhoimmista parlamenteista allting. Samassa paikassa kristinusko on julistettu Islannin viralliseksi uskonnoksi 1000-luvun vaihteessa ja itsenäiseksi 17. kesäkuuta 1944. 

Eli vaikka snorklaaminen ei olisi do-listalla Islantiin saapuessa suosittelen puistossa vierailua. Itse snorklaaminen tapahtui mannerlaattojen halkeamiskohteessa Silfrassa. Laatat oikeasti eroavat toisistaan jopa 2cm vuodessa. Myös vesi on erittäin kirkasta johtuen kylmyydestä ja alkuperästä, joka on Langjökullin jäätiköllä. Huolimatta mahtavista näkymistä oma kokemukseni ei ollut täydellinen, sillä kuuluin niihin alle 10% joiden kuivapuku ei pitänyt vettä. Tämä pienen haittapuolen takia sain polskia puolituntia hitusen kylmän veden kastellessa vaatteeni. Huolimatta tästä epämielyttävästä yllätyksestä snorklaaminen meni kuin hujahduksessa. Luulin olleeni vedessä 10 minuuttia, vaikka oikeasti kierros kesti puolituntia. 

Palattuani lämmittelemään ja juomaan kuumaa kaakaota olivat järjestäjät erittäin pahoillaan kastumisestani. Sanoivat myös etteivät osanneet aavistaa mitään ennen kuin näkivät pienen vesiputouksen, joka hihastani tuli ulos purkaantuessani puvusta. Yleensä ihmiset, jotka kastuvat ovat kuulemma niin järkyttyneitä ja hyperventiloivat, että kastuminen ei jää huomaamattta. Itse luulin pienen kylmyyden vain olevan osa kokemusta, sillä veden lämpötilasta oltiin jo etukäteen varoiteltu. En kuitenkaan ollut kovin kauan pahoillani kastumisestani, sillä DIVE.is:n ohjaajat lupasivat minulle valokuvat reissusta ilmaiseksi. 

Saavuin Reykjaviikkiin keskiviikko iltapäivänä. Lomani tarkoituksena on ottaa osaa Reykjavikin lähistössä juostavaan ICE-O:hon. Pari ylimääräistä päivää ennen kisoja olivat kuitenkin laskelmoitu rentoutumisen maksimoimiseksi. Kahvilassa työskennellessä joutuu välttämättä olemaan koko ajan ihmisten seurassa ja myös ”vapaa-aikana” tulee vietettyä tiivisti aikaa työkavereiden kanssa. Monet aurinkoiset illat ovatkin sujuneet mukavasti rupatellen. Toisinaan kaipaan kuitenkin omaa seuraani ja Reykjavikissa olen ollut tahallani anti-sosiaalinen ja virkistävän laiska. Päivät ennen ICE-ota kuluivat lähinnä kirjakaupoissa vaellellessa ja kahviloissa istuskellessa. Tai yhdessä kahvilassa nimittäin terveelliseen ruokaan erikoistuneessa GLO:ssa Reykjavikin pääkadulla. Glosta saa oikeestaan kaikkea jota tarvitaan siihen, että pysyn tyytyväisenä. Ja vaikka itse olen kokeillut paikan erilaisia raaka ja vegaani annoksia, on tarjolla myös liharuokia ja ruuat saa stailata omaan makuun erilaisilla salaateilla peruna ja pasta vaihtoehdoista kevyempiin sateenkaaren värisiin luomuksiin. Ruoka täällä on oikeestana lähellä taidetta. Joten kulttuuri annoksen yllläpitämiseksi minulle riittikin pikainen visiitti Islannin kansallis galleriaan. Muut jäljelle jääneet tunnit olen lahjaakkasti viettänyt syömässä ja kahvittelemassa nenä kiinni ostamissani kirjoissa. (Ja satunnaisissa naisten lehdissä) Kirjoista mainittakoon Fitgeraldin The Rich Boy, jossa on novelleja 1900-luvun alun rikkaista New Yorkilaisista. Kirja oli yhtä viihdyttävä kuin pari Gossip Girlin jaksoa eikä sen lukemiseenkaan enempää aikaa kulunut. 

Tänään löysin käsiini nuoren vuonna 2012 Yalesta valmistuneen naisen kirjan The Opposite Of Loneliness. Myös tämä kirja on kokoelma novelleja, jotka on kirjoitettu kaikille itsekeskeisille parikymppisille. Oman traagisuuden kirjan lukemiseen luo se, että kirjalija Marina Keagan kuoli traagisesti autokolarissa viisipäivää valmistumisensa jälkeen ja kirja on julkaistu yhden Marinan professorin ja hyvän ystävän toimesta. Itse novellit sopivat mainiosti yksinmatkustavan raaka-snickers kakkua syövän nuoren kahvila lukemiseksi. 

”We`re so young. We`re so young. We`re twenty-two years old. We have so much time. There`s this sentiment I sometimes sense, creeping in our collective conscious as we lie alone after party, or pack our books when we give in and go out- that is somehow too late. That others are somehow ahead. More accomplished, more specialized. More on the path to somehow saving the world, somehow creating or inventing or improving. That it`s too late now to BEGIN a beginning and we must settle for continuance, for commencement. ”

-Marina Keegan