Älä tule paha tyttö tule hyvä tyttö
Noniin, nyt pitkästä aikaa pääsin taas koneen ääreen! Olin viime viikon lomalla ja keskityin vain ja ainoastaan lomailuun. Vietin lasten kanssa mukavia päiviä ja loppuviikosta reissasimme miehen kanssa ihan KAHDESTAAN! Ihanaaaa!
Olen itsetutkiskelun ja masennuksesta parantumisen matkallani pohtinut paljon niitä asioita mitkä ovat vaikuttaneet oman masennukseni syntyyn. Yksi ja ehkäpä suurin niistä on liika kiltteys. Muiden miellyttäminen oman itsensä kustannuksella. ”Jees jees, kaikki käy.” ”Päätä sinä.” ”Ihan sama”. Joskus on ihan ok, että ei ole mielipidettä eikä aina tarvitsekaan olla, mutta jos jatkuva toisten tahtoon taipuminen tai oman mielipiteen sanomisen vaikeus alkaa ahdistaa, niin silloin ei olla enää turvallisella tiellä.
Suomessa tuntuu olevan jonkinlainen ”kiltteyden kulttuuri”. Ensinnäkin tyttöjä ja poikia kasvatetaan tiettyyn muottiin. Pojat saavat temmeltää ja ”pojat on aina poikia”, mutta tyttöjen kuuluu istua hiljaa ja nätisti, ei saa riehua tai huutaa. Tai ainakin silloin oli näin, kun itse olin lapsi ja koulussa. Yritän kaikin mahdollisin tavoin olla asettamatta omia lapsiani (tyttö ja poika) minkäänlaisiin muotteihin, vaikka joskus nämä ympäristön asettamat muotit hiipivät vaivihkaa kasvatukseen.
Minua piinasi pitkään ajatus, että vaikka minulla olisi sisällä minkälaisia negatiivisia tunteita tahansa, niin niitä ei missään nimessä ole sopiva näyttää ulkopuolisille. Sehän on noloa.. Suomessa on vanhoja sananlaskuja, jotka ovat kannustaneet ja rohkaisseet ihmisiä siihen, että ei puhuta asioista, ei iloita ”turhaan” (voiko turhaan edes iloita??). Vaatimattomuus kaunistaa. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Itku pitkästä ilosta. Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ja kaiken muunkin. Minä olen kasvanut perheessä, jossa asioista ei niinkään puhuttu. Tai puhuttiin me jostain, mutta ei niistä oikeista, tärkeistä syvällisistä asioista. Tunteista, ajatuksista. Mentiin vaan päivästä toiseen ja olla möllötettiin, yritettiin selvitä. Puhuminen kävi yhä vaikeammaksi ja tilanteissa, joissa suu olisi pitänyt avata, se olikin mahdottoman vaikeaa. Lähestulkoon ylitsepääsemätöntä.
Kiltin tytön temperamenttikin edesauttoi liiallista kiltteyttä ja masennuksen syntyä. Oli raastavaa pitää sisällään kaikkia niitä ajatuksia, tunteita, mielipiteitä mitä minulla oli. En kuitenkaan osannut puhua niistä. Pelkäsin, että joku kuitenkin pahoittaa mielensä, jos sanon näin. Minulla oli nuoruudessa vain huonoja kokemuksia kavereiden kanssa siitä, että kun näytät esim. negatiiviset tunteesi, niin siitä sinua rangaistaan. Kun liika kiltteys ja asioiden patoaminen jatkui tarpeeksi kauan, niin huomasin, että kun minulta kysyttiin jotain, niin minulla ei ollutkaan enää mitään mielipiteitä. En tiennyt mitä halusin tai kuka olin. Tunsin itseni vain pelkäksi kynnysmatoksi. Ja jos joskus sain sanottua, että ”minä haluaisin ehkä kenties tavallaan tehdä tällä tavalla”, niin minut oli helppo käännyttää, koska en ollut täysin varma omasta itsestäni ja haluistani ja tottakai halusin vain miellyttää muita, etten tulisi hylätyksi. Ajattelin, että niin täytyy tehdä. On oltava muille kiltti, jotta voi olla jotakin.
Unohdin kuitenkin muiden miellyttämisen ja heille kilttinä olemisen ohella olla kiltti itselleni. Arvostaa itseäni, rakastaa itseäni. Olin kuin tyhjä kuori, joka meni virran mukana. Ahdistus kasvoi päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Välillä räjähtelin miehelleni mitättömistä pikkuasioista, kun en enää jaksanut nöyristellä, mutta en tiennyt minkälainen reaktio mihinkin asiaan on ”sopiva”. Enhän ollut milloinkaan oikein harjoitellut kunnolla sitä, miten seisotaan omien mielipiteiden ja ajatusten takana, eikä hätkähdetä siitä, jos muut eivät pidäkään niistä. Tuntui pitkään, että muut ihmiset ohjailivat elämääni ja minä annoin sen tapahtua, koska en uskaltanut pistää vastaan. Mieheni oli kuitenkin turvallinen ”kohde” näille räjähdyksille, sillä tiesin, että hän ei hylkää.
”Entäs jos he alkavat vihata minua ja hylkäävät minut. Sitten olen ihan yksin eikä minulla ole ketään”. Näin ajattelin monesti, kun mietin omaa miellyttämisen tarvettani ja kiltteyttä. Välillä minusta tuntui, että maailman pitäisi muuttua, koska kaikki muut käyttäytyvät törkeästi ja typerästi minua kohtaan ja pitivät minua kynnysmattonaan. Terapian myötä kuitenkin ymmärsin, että jos ihminen on tasapainoinen, itsevarma ja tekee hyvällä mielellä asioita, ottaa toiset ihmiset huomioon lyttäämättä itseään, niin sillä ei ole väliä mitä muut ajattelevat minusta.
Tällä hetkellä voin kuitenkin ilokseni todeta, että en nykyään arkielämässä juurikaan mieti, mitä muut minusta ajattelevat. Olen hyväksynyt sen, että minä olen tällainen, minulla on tietynlainen ulkonäkö ja luonne, tietynlaiset luonteenpiirteet ja temperamentti, kiinnostuksenkohteet ja tarpeet.
Minusta tärkeintä ei ole se, mitä muut sinusta ajattelevat, vaan se mitä ajattelet itsestäsi. Hyväksytkö itsesi juuri tuollaisena vai puhutko itsellesi rumasti ja väheksyvästi? Miksi tekisit niin, jos et tekisi niin muillekaan?
Ihanaa ja itsensä arvostamisen täyteistä loppuviikkoa kaikille! <3