V*ttu kun v*tuttaa – ja muita iloisia mielialalääkkeen vieroitusoireita

Ääh, toivoin, että olisin säästänyt teidät ja itseni tällaiselta postaukselta, mutta elämää harvoin pystyy ennustamaan..

2 viikkoa on kulunut ilman lääkettä ja voi kerpele sentään. Nyt ärsyttää ja voi herranen aika, että on vieroitusoireita. Olo on ajoittain hyvinkin surkea.

Viikko sitten ja esim. 7 tuntia sitten olin vielä suhteellisen hyvissä tunnelmissa, mutta tällaista heittelyä tämä näköjään tällä hetkellä on.

 

En tosiaan olisi halunnut näitä oloja ja oireita, jotka nyt on pahentuneet ja ainakin tänään harkitsin vakavasti (taas) lääkkeen uudelleen aloittamista.

Vitutus on aivan hirveä. Päätä särkee, ajatus ei kulje, mieliala on apeampi, ei huvita tehdä mitään kotona. Väsyttää. Ja otan stressiä kaikista päätöksistä, sillä ajatus ei vaan kulje eikä mikään päätös tunnu järkevältä. Saatan olla itkun partaalla jostain mitättömästä ja typerästä jutusta. Mieliala vaihtelee ja heittelehtii puolelta toiselle, mutta kyllähän se ärsyyntynyt olo nyt on vallitseva ja aiheuttaa eripuraa esimerkiksi parisuhteessa. Mieheni onneksi ymmärtää mitä käyn läpi ja olenkin hänelle puhunut tästä.

Noh, onhan tässä arjessa vielä niitä valopilkkujakin ja iloa, mutta tämän hetken mielentila verhoaa harmaata sumua kaiken ympärille.

Ei, ei ja vielä kerran EI! Minä en pyytänyt tätä vaikka tiesinkin että tätä tämä sitten on kun lääkkeen jättää pois. Rakkaat aivoni, tottukaa ja vähän äkkiä, prkl..! Ymmärrän hyvin niitä, jotka yrittävät lopettaa vaikka tupakoinnin ja repsahtavat uudelleen. Mutta en kyllä haluaisi enää ottaa lääkettä takaisin käyttöön ja hyvässä lykyssä jäädä loppuiäkseni masennuslääkekoukkuun. Kuitenkin kynnys aloittaa lääke uudelleen tuntuu mataloituvan koko ajan lisää ja lisää. 

Minä en ole sisimmiltäni tällainen huutava äkäpussi mikä minusta on ikävä kyllä kuoriutunut lääkkeen lopetuksen jälkeen. Minun piti mennä tänään yksin autoon hetkeksi istumaan kun hermot meni niiiiin totaalisesti aivan kaikkeen. Oli se parempi niin, kuin että olisin latonut turpaan kaikkia jotka tielle osuu (vaikka en väkivaltainen olekaan enkä todellakaan satuttaisi perhettäni). Piti vain saada vähän rauhaa ja joku neutraali paikka missä voin päästellä höyryt pihalle.

Pelkään kyllä että tämä ei paranekaan tästä ja tarvitsen tämän lääkkeen loppuelämäksi. Möh. Mutta toisaalta, jos voin elää henkisesti tasapainoista elämää vain lääkkeen kanssa, niin sitten se on niin.

Kaksi viikkoa.. jos kestän vielä kaksi viikkoa. Ehkäpä sitten tämä olo tasoittuu tästä. Ja voi olla että huomenna on täysin erilainen olo. Pitää osata iloita kaikista pienistäkin hyvistä hetkistä ja ajatella eteenpäin.