Pitkä tauko ja päin mäntyä mentiin taas. Ja lujaa.

Olen sairaslomalla. Sairasloma ei ole pitkä, mutta olen himpun pettynyt siihen, että tähän tilanteeseen on päädytty.

Olen jostain syystä taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa olen väsähtänyt. Tällä kertaa syy ovat olleet työt. Luulin, että olen 2 vuoden aikana oppinut arvostamaan itseäni, asettamaan rajoja, sanomaan ei ja kaikkea muutakin mitä mielestäni olisi aikuisen ihmisen hyvä osata, jotta voi elää tasapainoista ja mielekästä elämää.

En näköjään ollut.

Olen itkenyt runsaasti näiden kuuden päivän aikana, varmasti enemmän kuin koko vuotena. Mihin kadotin taas itseni? Miksi en pitänyt kiinni rajoistani? Miksi en sanonut ei, silloin kun olisi pitänyt sanoa? Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että jossain syvällä sisimmässäni kaipaan edelleenkin hyväksyntää. Että joku sanoisi ”vau, oletpa taitava”, ”oletpa hyvä tuossa asiassa”, ”kylläpä jaksat kaikenlaista”. Ja samalla olen miettinyt, että miksi sitä hyväksyntää kaipaa niin paljon? Mikä sen aiheuttaa. Enkö edelleenkään riitä itselleni? Samalla haluan tuntea tekeväni jotain hienoa, jotain mikä saa minut tuntemaan itseni oikein eläväksi. Tykkään tehdä käsillä kaikenlaista ja sokerimassakoristeita olen tehnyt tilauksesta. Olen nauttinut niiden tekemisestä suunnattomasti, mutta samalla pelkään, että en ole tarpeeksi hyvä siinä mitä teen. Vaikka ihmiset sanovat, että tosi hienoja ym. niin en siltikään jostain syystä saa taottua pieneen mieleeni, että ne ovat riittävän hyviä ja hienoja, eihän niitä todennäköisesti kukaan tilaisi, jos en olisivat aivan kamalan rumia..

Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka voivat laittaa itsestään kuvia kaikkien nähtäville aivan räjähtäneinä ja silmäpussit kauppakassin kokoisina ja sanoa, että nyt en voi hyvin.

Minulla taitaa edelleen olla aivan virheellisiä uskomuksia itsestäni ja elämästä ylipäätään. Mitä PITÄISI tehdä, mitä PITÄISI olla, miltä asioiden PITÄISI näyttäytyä muiden ihmisten silmissä. Luulin, että olen oppinut olemaan avoimempi. Silti en vieläkään osaa täysin puhua ihmisille avoimesti ja pelkäämättä mitä muut ajattelevat. Esimerkiksi vaikeista asioista puhuminen on.. noh vaikeaa. Saatan kertoa pintapuolisesti jotakin, mutta syvimmät ajatukset ja mietteet jäävät sisääni vellomaan. Ja sitten hävettää, kun olet ensin hehkuttanut ihmisille oletettua hyvää oloa ynnä muuta ja yhtäkkiä kaikki räjähtääkin taas käsiin.  Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka voivat laittaa itsestään kuvia kaikkien nähtävillä aivan räjähtäneinä ja silmäpussit kauppakassin kokoisina ja sanoa, että nyt en voi hyvin. Miksi pitäisi pitää yllä mitään kulissia, koska muut ihmiset yleensä ymmärtävät ja tsemppaavat, kun on vaikeaa. Ehkä se vain nolottaa. Sanoa, että nyt en ole kohdellut itseäni tarpeeksi hyvin, en ole kuunnellut itseäni ja tällä hetkellä en voi hyvin.

Minulla on meneillään enää viimeinen vuosi psykoterapiaa ja toivon todella, että osa asioista aukenisi nyt kun on vielä ammattiauttajan apu lähellä. Vaikka tuskin tämä henkinen matka koskaan tulee loppumaan kenelläkään. Toivoisin vain, että saisin vielä vahvemmin niitä työkaluja, jolla pystyisin välttämään nämä sudenkuopat, joihin taas putosin. Että itsetuntoni paranisi ja pystyisin oikeasti toteuttamaan unelmiani enkä vain elämään siinä uskossa, että minun ei tarvitse haaveilla mistään. Aika ankeaa vai mitä?

Ehkäpä tänään on se päivä, kun otan itsestäni räjähtäneenä kuvan ja laitan sen kaikkien nähtäville instagramiin ja tuon julki pelkoni: mitä muut ajattelevat, jos näytän tältä itkuisine silmineni ja silmäpusseineni enkä yritä olla mitään hienoa tai muuta kuin sillä hetkellä olen.

 

hyvinvointi hyva-olo oma-elama syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *