Sopivasti itsekäs

Vihdoin, vuosien jälkeen sain aikaiseksi luoda oman blogini. Jee!

Olin jo pitkään haikaillut blogin perään, mutta koskaan henkiset voimavarat eivät tuntuneet riittävän blogin ylläpitämiseen.
Kyllä, olen ollut niin väsynyt, eksyksissä, masentunut, ahdistunut – ja mitä kaikkea muuta -, että en ole yksinkertaisesti pystynyt keskittymään oikein muuhun, kuin että saan pidettyä itseni jotakuinkin kasassa, hoidettua lapseni ja parisuhteeni. Ja sekin on ollut työn ja tuskan takana.

Luojan kiitos, voin sanoa nyt: ”se oli silloin aikaisemmin”.

Ehkä myös suuri sysäys blogin aloittamiseen juuri tällä hetkellä oli se, kuinka olen muun muassa yli 1.5 vuoden psykoterapiajaksoni aikana tullut avoimemmaksi. Kaikkea ei sittenkään tarvitse piilottaa sisälleen ja kerätä hiljaista, mustaa pahan olon möykkyä, joka purkautuu sitten aika ajoin järkyttävän huonona ja ahdistavana, masentuneena olona, epätoivoisena huutona siitä, että minä en ole mitään.

Aloitin siis vuonna 2017 ystävänpäivänä psykoterapiajaksoni: Kelan kustantamaa kuntoutuspsykoterapiaa, joka toteutuu kuvataideterapiana (mikäpä olisikaan parempaa ajanvietettä ystävänpäivälle kuin se! hihii). 

1 vuosi ja 8 kuukautta siitä on takana päin ja en rehellisesti sanottuna olisi uskonut ikimaailmassa, miten oloni ja koko olemukseni on muuttunut. En ole varmasti koskaan voinut näin pitkään näin hyvin, yhtäjaksoisesti ilman niitä mustia kuoppia, joihin aina välillä putosin.

Terapian myötä olen oppinut, että ihmisen täytyy olla välillä myös itsekäs. Olen huomannut, että olen ihminen, joka tarvitsee tietyn verran omaa aikaa. Omaa rauhaa. Omia harrastuksia, joihin uppoutua muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tämä ei ole ollut minulle aikaisemmin millään tavalla itsestäänselvyys. 

Aiemmin tapasin uhrata lähestulkoon kaikki harrastukseni lapsiperhearjelle. Yritin epätoivoisesti pyristellä lapsiperhearjen läpi ja uskotella itselleni, että olen vielä parempi ihminen ja äiti, kun en käy esim. harrastuksissa. Ja jos kävin, niin lopetin ne aina noin vuoden jälkeen, koska sisälläni kalvoi huono omatunto siitä, että en ole tarpeeksi läsnä perheelleni. Samalla sisälläni kuitenkin oli valtavaa ristiriitaa. Jollain alitajuisella tasolla tiesin, että tarvitsen omaa aikaa ja omaa tilaa enemmän kuin mitä silloin uskalsin vaatia. 

Niinpä: naureskelen välillä ystävilleni, että olen nykyään itsekäs äiti, kun haluan pitäytyä lapsilukumäärässä 2 ja haluan myös omaa aikaa enkä pelkästään hautautua kotiin leikkimään kotiäitiä – koska en ole sellainen!

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani ja miestäni yli kaiken enkä voisi kuvitella elämää ilman heitä. 
MUTTA. Rakastan myös itseäni. Niin paljon, että suon itselleni 2 kertaa viikossa keskeytyksettömän oman ajan poissa kotoa ratsastuksen ja käsitöiden parissa.

Ja voin paremmin kuin koskaan.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *