Minä en anna anteeksi
Niitä iltoja, kun sinun olisi pitänyt kysyä minulta miltä minusta tuntuu. Seurasit, kuinka kuihduin vieressäsi, etkä tehnyt mitään. Kun huusin apua, katsoit vain minuun kylmästi. Et potkinut edes pihalle, annoit vain pyristellä maassa haukkoen henkeä. Vieläkään en luota kunnolla kehenkään sinun takiasi. Eikö nainen hävetä yhtään?
Sitä, kun et vastannut puheluuni. Et sinä yhtenä iltana kun minä tarvitsin sinua kuin paras ystävä tarvitsee toista. Etkä seuraavina muinakaan iltoina kun sinulle soitin, kun en tiennyt ketään muuta kenelle puhua. Enkä sitä, kun sinä viimein paikalle pöllähtäessäsi et pyytänyt koskaan anteeksi. Et itseasiassa koskaan pyytänyt anteeksi. Olit todell huono ystävä. Minä en vain osaa antaa anteeksi, vaikka haluaisinkin. Luotin suhun liikaa, mutta olitkin sitten vain p*ska tyyppi.
Kaikkia niitä iltoja, jolloin minä laitoin itseni peliin yhteisen asian takia ilman kiitosta. Kuuntelin ihmisten murheita, pyrin ohjaamaan helvetin konetta niihin suuntiin, joihin kukaan muu ei sitä uskaltanut kuljettaa, ja sain kuulla rohkeudestani vain sättimistä. Nyt lempilapseni kuolee koko maailma kiinnostuksen puutteen takia viimeisiä henkäyksiään päästellen, ja minä en aio antaa sille tekohengitystä. En enää. Järjestöelämä on syönyt minulta enemmän aikaa kuin mikään muu, ja valitettavasti joskus en muista vain niitä hyviä hetkiä, joita toki on myös tolkuttomasti. Mutta minä pyydän tulevaisuuden itseltäni anteeksi jo näin etukäteen, jos joku vielä auringonlaskun taitteessa kehtaa pyytää minua takaisin leiviin. Se olisi ensimmäinen kerta, kun kukaan minulta mitään pyytäisi, harvoin minua kun oli ”tarvittu”. En anna anteeksi siis kiitollisuuden puutteelle. Itselleni annan ehkä anteeksi pienen egoismin. Ilman sitä kaikki polkisivat ylitseni.
Olen katkera myös toiselle vanhemmistani, jonka takia menetin niin monet elämän mahdollisuudet ja jaetut ilot onnellisessa perheessä. Ja monellekin muulle asialle, jota ei uskalla usein sanoa, eikä ole järkevääkään työntää niitä muiden rikosten uhreja alitajunnastaan esille. Jotkut asiat harmittavat hetken ja toiset tulevat mieleen satunnaisin väliajoin ja saavat sanomaan mielessä ”ähäkutti”. Mutta jotkut asiat on niin suuria, että ne ovat ihmisessä aina läsnä, kunnes aika ne haalistaa. Niistä kasvaa onneksi vahvemmaksi ja kauniimmaksi kuin mikään, joka ilman niitä havereita olisi rauhallisna ja häiriöttä kukoistanut tietämättä pahemmasta. Olen näiden sattumien lopputulos, ja joku silti pitää minua hyvänä. Niistä huolimatta. On oikein iloita siitä joka päivä. Astumme joskus harhaan, mutta useimmiten tipumme jaloillemme tai luumme kestävät mätkähdyksen.
Mitä sinä et anna anteeksi?
Lupaan etten synkistele nyt taas hetkeen. Nukutaan tän illan yli, jooko?