Ei. Ei näemmä voi oppia.

Tänään piti alunperin tehdä vähän duunihommia viikonlopun kunniaksi. Päiväkänneiksi meni. Sain nimittäin kuulla onnellisia uutisia: eksä on aloittanut deittailun. Suoraan aamupalan jälkeen aloitettujen digestiivien nauttiminen on jatkunut nyt noin viisi tuntia. Loppua ei näy.

Eihän siinä mitään, hienoa kun katsoo eteenpäin. Mutta. Meillä oli tässä muutama viikko sitten pieni kohtaaminen yön pimeinä tunteina. Älkää käsittäkö väärin, ei mitään funny busineksiä. Ihan vaan puhetta. Okei, ehkä joku suukko. Ei muuta. Lusikassa nukuttiin. Mutta saldoksi yöstä jäi jo kerran tukahdutettu kaipaus ja katseen kääntyminen tulevan sijaan menneeseen.

Nyt on saatanallisen petetty olo. Miten voi olla näin helvetin tyhmä?

Hassua, miten se, että toinen sanoo katuvansa, saa myös itsen katumaan. Ja juuri kun kuvitteli, että eihän tässä mitään, antaa elämän vaan viedä eteenpäin ja rairai. Mutta nyt sitten löytää itsensä siitä samasta kuopasta heittämästä tuhkaa päälleen, jonka luuli jo kerran soralla täyttäneensä. Paskat. Näin se elämä nakkelee.

Kohta lähden ostamaan saappaat. Vedän ne jalkaan kun lähden ystävien kanssa kaupungin hämärään. Luvassa valtavat bileet ja joitan muuta, keinonahkaa ja halpoja drinkkejä. Mullahan ei pelaa kukaan muu kuin minä itse, jumalauta!

Haluan huomauttaa, että teksti on kirjoitettu katkeruudensekaisen kaipauksen vaikutuksen alaisena.