Irti menneestä!

Jostain syystä olen viime aikoina huomannut kaipaavani menneisyyteen huolestuttavan paljon. Mietin jotain menneitä heiloja ja niiden kanssa vietettyjä yhteisiä hetkiä. En muista, että koskaan ennen elämäni aikana olisin niin vahvasti miettinyt, että entä jos sittenkin sen kanssa vielä joskus.

Yleensä olen ymmärtänyt, että mennyt on mennyttä, ja siihen on syynsä. Tarvisinkin varmaan jonkun muun kuin itseni jankuttamaan sitä asiaa mulle. ”Joo, joo, olihan se ihana, mutta c’moon. Mennyttä mikä mennyttä.” samaten voisi todeta: ”Jos sekin on kerran joskus ollut ihana, niin varmaan joku muukin voi joskus olla.”

Hölmöintähän tässä on se, että en oikein ymmärrä, miksi kaipaan elämääni yhtään mitään. Kaikki on hyvin näin.

Miksi minuun in iskenyt jokin romantiikan ja rakkauden kaipuu? Miksi kaipaan menneeseen, enkä jaksa tutustua uusiin ihmisiin? Miksi ylipäätään kaipaan yhtään mitään?

Tässä vaiheessa pitäisi nyt vain joko ottaa askel eteenpäin, tai tyytyä elämäänsä sellaisena kuin se on. Ehkä tämän asian myöntäminen näin julkisesti on ensimmäinen askel irti kaipuusta.