Kannattaako tunnustaa, jos pettää?

Mielestäni kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Suhteen pitää perustua luottamukseen ja rehellisyyteen, mutta kärsiikö petettävä osapuoli tunnustuksen jälkeen kohtuuttomasti enemmän kuin pettäjä? Pettäjähän tavallaan siirtää tunnustuksen myötä tuskansa petetylle.

Itseäni on petetty. Asiasta kerrottiin kuukausia tapahtuman jälkeen. Siinä kohtaa kuvittelin suhteen menetyksen olevan suurempi paha kuin anteeksi antamisen.

Annoin anteeksi, mutta en unohtanut koskaan. Koin joka ainoan naisen uhaksi ja tunsin oloni epävarmaksi. En voinut enää luottaa mihinkään. Koko loppusuhteemme ajan olin asiasta ahdistunut, ja mietin sitä jatkuvasti. Muistan, miten paljon esimerkiksi inhosin kaikkia naisia, jotka olivat poikaystäväni mielestä kauniita.

Toisessakin suhteessa epäilin, että minua on petetty. Silloin maailmani hajosi ja olisin halunnut repiä rikki kaikki eteeni tulevat asiat. En voinut ymmärtää, miten kukaan voi loukata ketään sillä tavalla kuin minua loukattiin. Vuosien jälkeen sain kuulla olleeni väärässä epäilyni suhteen. Vielä silloinkin helpotuksen kyyneleet valuivat silmistäni.

Onko siis oikein murskata joku pala toisen sisältä vain sen takia, että saa itselleen puhtaan omantunnon? Rehellisesti sanottuna en tiedä, haluaisinko tietää pettämisestä vai en. Olisinko ollut onnellisempi, jos minulle ei olisi koskaan kerrottu? Olisiko minulla parempi itsetunto?

Ymmärrän, että asiat eivät ole yksiselitteisiä. Asioita joskus vain tapahtuu. Toisessa ei ole välttämättä mitään vikaa. Suhteessakaan ei ole välttämättä vikaa. Yleisesti ottaen vika on varmasti vain pettäjässä.  Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että pettäminen on yksi suurimpia asioita, joilla toista voi loukata. Siitä jää ikuiset arvet.