Kun mikään ei riitä
Hävettää ajatella, että otsikossani siteeraan suomalaisen elokuvan huipputeosta, Levottomat kolmosta.
Silti olo on ennenkaikkea levoton. Mikä siinä on, kun ensin luulee haluavansa jotain, ja sitten ymmärtääkin ettei se kelpaakaan vaan haluaisikin sittenkin sitä, mitä pyrki alun perin välttämään?
”Mä haluan jotain vakavaa. En halua tuhlata aikaani tämmöiseen päämäärättömään haahuiluun, josta ei tiedä mitä saa ja milloin. Mähaluan keskittää ajatukseni johonkin yhteen kivaan ihmiseen nyt vaan.”
”Mä haluaisin vain haahuilla ja olla sitoutumatta. Vakavat jutut tuntuu musta juuri nyt liian työläiltä, enkä osaa keskittyä niihin. Haluan jännitystä, ja elää hetkessä tietämättä mitä huominen tuo eteeni.”
Nämä tunteet sitten vaihtelevat keskenään päivänajan, päivän ja viikon mukaan epäsäännöllisen säännölliseksi. Tiivistettynä:
”En tiedä mitä haluan. Jotain teen silti koko ajan. Eikä mulla ole hajuakaan siitä, mitä tästä tulee. Fuck my life!”
Olisi ehkä hienoa elää 1700-luvun aatelisten maailmassa, jossa voisi työkseen vaan pohtia tämmöisiä asioita, samalla kun palvelijat siivoaa jäljet ja veroilla elettäis herroiksi. Siinä voisi sitten tunnustella, sekoilla ja ilakoida rauhassa kanssa-aatelisten kanssa. Ja maailmanhistoria sitten ajaisi vain ohitse jossain kohtaa, ja mellakkaväki tunkisi lopulta palatsin puutarhasta sisään, sulloen kaltaiseni vätykset jonnekin selliin potemaan kroonista tyytymättömyyttään. Ois oikein mulle. Sitä odotellessa pitää siis vaan huokailla dramaattisesti ja varoa ettei tyhmyyttään tallo muiden varpaille.