Onko riiteleminen hyvä vai huono asia?

Vuosia sitten mulla oli parisuhde, jota kuvasin kuuluisalla kliseellä: ”Tämä meidän suhde nyt on tällasta vuoristorataa. On ylämäkiä ja on alamäkiä.” Kun se suhde päättyi, vannoin itselleni, että ei enää ikinä mitään vastaavaa.

Vuoristoratasuhde tarkoitti sitä, että välillä oli hauskaa ja välillä riideltiin ihan vitun paljon missä tahansa. Riitojamme saivat todistaa kaverini, silloisen poikaystävän kaverit, silloisen poikaystävän sukulaiset ja satunnaiset ihmiset baarissa. Minä olen ollut se ihminen, joka lähtee itkien ja huutaen baarista kotiin. Se ihminen, joka aiheuttaa kiusallisia tuntemuksia viereisiin pöytiin.

Tämän suhteen ansiosta olen ajatellut, että olen elämäni riidat riidellyt. Nykyään välttelen konflikteja ja riitoja viimeiseen asti. Huomaan haluavani miellyttää ihmisiä kaikin tavoin, etten vain joutuisi tilanteeseen, jossa pitää alkaa riidellä.

Se ei ehkä ole loputtomiin hyvä asia. Olenko luopunut omista mielipiteistäni ja omasta tahdostani konflikteja vältellessäni? En koe asiaa sitenkään. On minulla yhä omat mielipiteeni. En ehkä vain enää halua tuoda niitä niin hanakasti esiin.

Toisaalta konfliktien välttely on opettanut jonkin verran paremmaksi keskustelijaksi. Pystyn keskustelemaan tunteitakin herättävistä aiheista suhteellisen rauhallisesti.

Joskus riiteleminen kuitenkin tekisi ihan hyvää. Voisi olla puhdistava kokemus saada huutaa keuhkonsa kipeäksi jostain itseään vaivaavasta asiasta. Sen jälkeen asia ainakin tulisi käsiteltyä ja voisi jatkaa tyytyväisenä eteenpäin.

Edelleenkään en halua, että riidat tulevat koskaan olemaan elämääni hallitseva tekijä. Joskus harvoin voisin niistä kuitenkin taas kokeilla nauttia.