Romanttinen kaipaus vai turvallinen arki?

Monen mielestä parisuhde on parasta silloin, kun suhteessa voi jakaa yhteistä arkea. Itse en oikein edes tiedä, mitä tämä yhteinen arki tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että voi painautua joka ilta toisen viereen nukkumaan ja herätä aamulla keittämään toisella kahvia? Tarkoittaako se yhteisiä työmatkoja ja yhteisiä harrastuksia? Minun mielikuvissani se taitaa lähinnä tarkoittaa sitä, että kumpikin istuu vierekkäin ja tuijottaa omaa tietokoneen näyttöään.

Minulla ei siis ole juurikaan kokemusta yhteisestä arjesta. Kaikki pitkät parisuhteeni ovat olleet suurimmilta osiltaan kaukosuhteita. Siinä koetaan se arki ihan yksikseen, ja jokainen rakkaansa kohtaaminen on merkityksellinen. Tai ainakin niiden kohtaamisten pitäisi olla. Joskus ne yhteiset hetket ovat kuitenkin sitä oman tietokoneruudun tuijottamista vierekkäin.

Rakkauskäsitykseni taitaa kaikesta kyynisyydestäni huolimatta olla yltiöromanttinen. Minua eivät pelota välimatkat eikä vaikeasti tavoitettavuus. Mitä kauempana toinen on, sitä romanttisempaa se on. Voisin ihan hyvin olla kaukosuhteessa ihmisen kanssa, joka asuu toisessa maassa. Rakkauden täytyy ylittää tietyt omat ympyrät ja mukavuusrajat, jotta se on sen arvoista.

En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua edes tapailla ihmistä, joka asuu toisessa kaupungissa. Tai ihmisiä, jotka valittavat, että kaukosuhteeseen menee rahaa. Eikö sen suhteen itsessään pitäisi olla tärkeämpää kuin matkustamiseen kuluva aika ja raha? Miten sitä voi olettaa tapaavansa naapurista elämänsä rakkauden? Ehkä niin tapahtui silloin, kun ihmiset eivät päässeet liikkumaan paikasta toiseen. Silloin oli pakko sopeutua.

Taidan olla myös hivenen ihastunut kaipauksen tunteeseen. Uskon, että ikävöiminen on tärkeä osa suhdetta. Vasta, kun ikävöi, tietää todella välittävänsä. Vasta, kun ikävöi, on jälleennäkeminen juhlaa. Jos toinen on aina vieressä, niin miten sitä osaa koskaan oikeasti arvostaa?

Suhteet Rakkaus

Raja madaltuu ajan myötä

Nyt en aio puhua siitä, että rima laskisi sen suhteen, että millainen könsikäs viereen kelpaa – päinvastoin. Rima ainoastaan nousee nousemistaan. Kohta se alkaa olla niin korkealla, että sillä tasolla on lähinnä enää Johnny Depp.

Sen sijaan puhun siitä, että raja madantuu sen suhteen, mitä kaikkea toiselta ihmiseltä kestää. Ensimmäisellä kerralla kestin kuukausia ellen vuosia toisen ihmisen huonoa käytöstä ja muuta paskaa. Ajattelin, että ei se suhde aina voi olla ruusuilla tanssimista, ja ruusuissa on piikit ja kaikkea muuta roskaa, mitä naistenlehdet meille uskottelevat.

Ajan myötä olen tajunnut, että ei se niin mene. Jos piikkejä on huomattavasti enemmän kuin kukkia, niin on aika juosta suhteesta pois ja nopeasti. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla pitäisi luovuttaa. Kyse on enemmänkin siitä, että jos toinen ihminen arvostaa päivä päivältä vähemmän ja osoittaa sen huonolla käytöksellään, ei sellaista tarvitse katsella kuukausia.

Sama pätee myös ystäviin. Jos huomaa olevansa toiselle pelkkä kuuntelija, jonka voi sysätä syrjään, kun ei tarvitse empatiaa, ystävyyssuhde ei tunnu vastavuoroiselta. Jossain kohtaa siinäkin tulee raja vastaan, kuinka paljon jaksaa toista kuunnella, jos toinen ei ole vähääkään kiinnostunut omista ongelmista.

Ihmiset eivät ole mitään käyttötavaroita, jotka voi nostaa kaapista esiin silloin, kun niitä huvittaa käyttää. Kaikkia ihmissuhteita on hoidettava ja arvostettava jatkuvasti.

Suhteet Rakkaus