Mulla on tänä keväänä ja kesänä ollut yhtenä teemana se, että kaivan esiin vanhoja heiloja. Kaivan suosta sellaisia miehiä, joiden kanssa juttu on vuosia sitten päättynyt.

Tajusin vasta ollessani sivustakatsojana, miten tyhmää vanhojen heilojen perään haikailu on. Miksi joku  mies, joka ei ihastunut muhun kaksi vuotta sitten, ihastuisi muhun tänään?

Siihen on ollut syynsä, miksi jutut ovat loppuneet tai eivät ole koskaan alkaneetkaan. Vuodet voivat kulua välissä, mutta en usko, että missään vaiheessa tulee eteen jotain ihmeellistä heräämistä siihen, että joku menneisyyden ihminen olikin elämän suurin rakkaus. Niistä elämän suurimmista rakkauksista olisi pitänyt tiukemmin kiinni.

Sen olen myös oppinut, että voi niiden vanhojen hellujen kanssa yhä hauskaa olla. Keskustelut ja ystävyyskin voi olla ihan eri tasolla kuin silloin, kun vielä lenteli joitain vastavuoroisia kipinöitä.

Ihmiset kasvavat ja ystävyys kasvaa, mutta ei niistä vanhoista heiloista vieläkään saa itselleen parisuhdetta väännettyä. Eteenpäin käy siis etsivän tie…