Sitoutumiskammo!
”Apua, me nähdään liian usein!”
”Apua, en halua sitoutua!”
”Apua!”
Mulle on viime päivinä tullut hirveä pakokauhureaktio. En halua sitoutua kehenkään. En, en, en, en, en!
Ahdistaa ajatus, että jos sitoudun, niin samalla menetän kaikki ne miehet, joita en ole vielä tavannut.
Haluan katsella ympärilleni silmät auki ja vapaana. Haluan kulkea kohti uusia seikkailuja ja uusia miehiä – vapaana.
Olen vannonut itselleni, että en sitoudu enää kehenkään, joka ei saa maailmaani räjähtämään ja vuoria vapisemaan. Taivaiden pitää täyttyä ilotulituksesta ja tulivuorten purkautua!
Luulen, etten edes uskalla antaa kenellekään mahdollisuutta ravisuttaa niitä vuoria. Nautin liikaa siitä, että saan olla vapaa. Saan vapaasti valita ja ottaa mukaani kenet haluan. Saan olla myös ottamatta mukaani yhtään ketään. Ei tarvitse miettiä, että kuuluisin vain jollekin yhdelle ihmiselle. Eihän ihmisiä edes voi omistaa. Ei ainakaan minua. Lennän mieluummin vapaana kuin olen vangittuna pieneen häkkiin.
Totean, että Anne Mattilan Perutaan häät on yksi suosikkibiiseistäni. Se kuvaa niin hyvin tätä tunnetta:
”Kuvittele näiden hullujen öiden jatkuvan loputtomiin.
Kuvittele kaikki naiset, joita et oo vielä tavannutkaan.
Kuvittele kaikki miehet, joita kuitenkin haluaisin.
Kuvittele, kuinka hienoa on kun joskus yössä sattumalta toisemme
kohdataan.
Ja muistellaan sitä palloa jota ei lyöty toistemme nilkkaan.”
