Joskus sitä miettii, että itsessä täytyy olla jokin asia pahasti vialla, kun kaikki suhdeviritelmät jäävät viritelmiksi. Jotkut suhdeviritelmät eivät koskaan edes päädy viritelmiksi asti. Jos viritelmä päätyykin suhteeksi, tulee alkuhuuman jälkeen vaihe, jossa toinen toteaa: sori, ei kiinnosta.

Mikä ihme siinä on? Olen mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska, fiksu ja mukava ihminen. Onko tämä oma kuva itsestä pelkkää harhaa? Siihen en suostu uskomaan. Minun täytyy olla jossain onnistunut, koska minulla on paljon ihania ystäviä.

Olenko siis liian itsevarma? Siihenkään en usko. Olen aina ensimmäisenä itse ajattelemassa, että ei tästä mitään tule. Ei sitä kuitenkaan kiinnosta. Ei niitä muitakaan ole kiinnostanut.

Pitäisikö sitä sitten yrittää olla positiivisempi? Uskoa vahvasti, että seuraava ihminen rakastuu minuun? Pitäisikö yrittää vähemmän vai enemmän? Pitäisikö vain antaa olla?

Lopultahan kuitenkin on tärkeintä se, että ihminen rakastuu minuun sellaisena kuin minä olen. Välillä vain tuntuu, että sellaista ihmistä ei ole olemassakaan. Se on sitten vaan eri asia, että onko rakkauden takia tarpeellista muuttua? Onko suhdetta ylipäätään tarpeellista etsiä?

Ainahan voi vain elää irtosuhteesta toiseen.