Ongelmien ratkettua kysyn usein itseltäni, että mikä siinä alkuun tuntui niin pahalta, kun jälkikäteen ajateltuna asia ei ollut kovin kummoinen. Ja mitä enemmän ja vaikeampia ongelmia ratkon sitä vähäpätöisemmältä edelliset ongelmat tuntuvat. Kohdatessani jonkin vanhan ongelman tiedän lähes heti miten päästä siitä yli jatkaakseni elämässä. Sydänsuruissa tämä ei vielä pidä paikkaansa, mutta ehkä jonain päivänä.

Ongelmien vakavuus on suhteellista ja lähes täysin riippuvainen näkökulmasta. Toiselle saattaa aiheuttaa suunnatonta stressiä ja ahdistusta ongelmat töissä. Työtön voi nähdä ongelman hyvin vähäpätöisenä: sulla sentään on töitä. Sinkuilla on aikaa ja vapaus tehdä mitä huvittaa, mutta he menevät yleensä yksin nukkumaan ja heräävät lauantaisin hiljaisuuteen eikä toisen vaimeaan tuhinaan. Suhteessa elävillä on aivan omat ongelmansa.

Minä ja aivan liian moni muukin sortuu auttaessaan aiheuttamaan suunnatonta vitutusta toiselle vähättelemällä heidän ongelmiaan. Jos on elänyt monta vuotta taloudellisesti varmaa elämää, ei voi tietää (tai muistaa) millaista on elää taloudellisessa epävarmuudessa viikko tai kuukausi kerrallaan. Siinä vaiheessa ”mut oot sentäs terve” ei ole se paras veto. Uskokaa pois. 

Kipeälle kaverille voi viedää lämmikettä ja ruokaa, mutta suurimpaan osaan ihmisten ongelmista ei ole muuta apua kuin olla tukena ja kuunnella. Kysyä ja kuunnella lisää. 

.vm