Rentunkin sydän voi särkyä

Olen nainen, joka ihastuu renttuihin. Mitä enemmän ihmisen olemus huutaa olevansa renttu ja pelimies, sitä varmemmin minä retkahdan.

Yleensä sentään ymmärrän, että on turha odottaa rentuilta mitään vakavaa. Hauskaa voi pitää, mutta mistään suuremmasta on turha haaveilla. Tavallaan se on myös helpottavaa. Ei tarvitse pelätä päätyvänsä parisuhteeseen. Jonkinlainen renttu taidan minäkin olla.

Eräs ystäväni on renttu pahimmasta päästä. Eri naisia riittää vaikka joka yölle. Hän on kasvattanut suojakseen niin ison suojakuoren, että sen alle on hirveän vaikea kenenkään päästä.

On hankala sanoa, mikä sellaisessa avoimesti rentussa miehessä oikein naisia viehättää. Ehkä juuri se, että hän on rehellisesti renttu? Ehkä jokaisen naisen haaveena on päästä parantamaan renttu pahoista tavoistaan.

Mutta eihän renttu niistä kovin helposti parane. Minä olen useita kertoja sanonut kyseiselle ystävälleni painokkaasti, että mieti vähän, mitä touhuat. Tämä on johtanut pitkiin keskusteluihin, mutta ei juuri käytöksen muuttumiseen.

Olen jo ajatellut, että hän on täysin toivoton tapaus. Yhden kerran kuitenkin huomasin, miten särkynyt tämä ihminen sisäisesti on. Halasin häntä läpi yön, kun hän yritti pidätellä kyyneleitään. Tunsin aitoa, syvää myötätuntoa häntä kohtaan.

Samalla tunsin vähän syyllisyyttä. Miksi minäkin aina vain arvostelen ja valitan? Ehkä jonkun pitäisi joskus kuunnella. Ehkä se muutos parempaan voisi tapahtua, jos kuorta ei olisi pakko kasvattaa yhä paksummaksi.

Nyt minä tiedän, että rentunkin sydän voi särkyä.