Romanttinen kaipaus vai turvallinen arki?

Monen mielestä parisuhde on parasta silloin, kun suhteessa voi jakaa yhteistä arkea. Itse en oikein edes tiedä, mitä tämä yhteinen arki tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että voi painautua joka ilta toisen viereen nukkumaan ja herätä aamulla keittämään toisella kahvia? Tarkoittaako se yhteisiä työmatkoja ja yhteisiä harrastuksia? Minun mielikuvissani se taitaa lähinnä tarkoittaa sitä, että kumpikin istuu vierekkäin ja tuijottaa omaa tietokoneen näyttöään.

Minulla ei siis ole juurikaan kokemusta yhteisestä arjesta. Kaikki pitkät parisuhteeni ovat olleet suurimmilta osiltaan kaukosuhteita. Siinä koetaan se arki ihan yksikseen, ja jokainen rakkaansa kohtaaminen on merkityksellinen. Tai ainakin niiden kohtaamisten pitäisi olla. Joskus ne yhteiset hetket ovat kuitenkin sitä oman tietokoneruudun tuijottamista vierekkäin.

Rakkauskäsitykseni taitaa kaikesta kyynisyydestäni huolimatta olla yltiöromanttinen. Minua eivät pelota välimatkat eikä vaikeasti tavoitettavuus. Mitä kauempana toinen on, sitä romanttisempaa se on. Voisin ihan hyvin olla kaukosuhteessa ihmisen kanssa, joka asuu toisessa maassa. Rakkauden täytyy ylittää tietyt omat ympyrät ja mukavuusrajat, jotta se on sen arvoista.

En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua edes tapailla ihmistä, joka asuu toisessa kaupungissa. Tai ihmisiä, jotka valittavat, että kaukosuhteeseen menee rahaa. Eikö sen suhteen itsessään pitäisi olla tärkeämpää kuin matkustamiseen kuluva aika ja raha? Miten sitä voi olettaa tapaavansa naapurista elämänsä rakkauden? Ehkä niin tapahtui silloin, kun ihmiset eivät päässeet liikkumaan paikasta toiseen. Silloin oli pakko sopeutua.

Taidan olla myös hivenen ihastunut kaipauksen tunteeseen. Uskon, että ikävöiminen on tärkeä osa suhdetta. Vasta, kun ikävöi, tietää todella välittävänsä. Vasta, kun ikävöi, on jälleennäkeminen juhlaa. Jos toinen on aina vieressä, niin miten sitä osaa koskaan oikeasti arvostaa?