Heipä hei virtuaaliyleisö,

Makoilen paraikaa Meilahden kampuksen Terkko Health Hubin turkoosilla Fatboyllä, ja vietän aikaa juoksevia asioita hoitaen. Muutaman tunnin päästä jatkuu orientaatioviikon ohjelma, ja seuraavaksi vuorossa on soveltavan psykologian, psykologian ja logopedian opiskelijoiden yhteishengailuilta puistossa ja kulmakuppilassa.

Toistaiseksi kaikki on mennyt yllättävän sulavasti – sain uuden työpaikan, jossa teen 50% työviikkoa, ja se alkaa viikon päästä. Opiskeluporukkamme (n.80 ihmistä) on innokas, energinen ja nuorekas – pääosin itseäni +10 vuotta nuorempi. Eilen yhteisössämme valtava määrä, minä mukaanlukien, ilmottautui aktiiviehdokkaaksi ainejärjestötoimintaamme. Olemmehan legendaarisen äärellä – olemme lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijaryhmistä toisiksi suurin Helsingissä, lääkäreiden jälkeen.

Tulemme ratkaisemaan mielenterveyden ongelmia työelämässä, asiantuntijoina. Olen pohtinut, että tässä linjassa opiskelevat vaikuttavat keskimäärin sosiaalisemmilta ja avoimemmilta – aktiivisemmilta. Eilen muun muassa mietin, ettei ympärilläni oleva porukka juuri eroa kauppakorkeakoulun aloitusvuoden opiskelijaryhmästä. Toisaalta taustat ovat monipuolisempia – vaikka, 18 vuotiaiden osalta taustatekijänä arviossa lähinnä lukio. Mutta muutaman vanhemman kanssa jutelleena porukasta löytyy lasten hoitoa, tuotantotyötä, kouluavustamista, ja tavanomaisia opiskelijatöitä. Muutama kauppatieteilijäkin tullut vastaan.

Tulen elämään kahdessa yhteisössä – työelämässä minun ja +/- keski-ikäisten kanssa, ja täällä nuorisojengissä. Oli ihana kun eräs opiskelijakaverini uskalsi kysyä, mitä ajattelen ikäerosta. Mulla ei ole suoraa vastausta. Joissain asioissa, tunnistan, että olen määrittänyt pääni sisäisiä ajatuksia selkeämmin jo työelämän tavoitteiksi. Joissain tilanteissa taasen, koen menettäneeni jotain olennaista (jonka toivon saavani takaisin) – nimittäin puhdasta intoa. Ihan liikutuin eilen illalla siihen, että näin laajassa määrin sisäisessä keskusteluryhmässämme (lähes kaikki) osoittivat innostustaan ryhmäytyä ja hoitaa yhteisiä asioita – sydän emojeita lensi ja henki oli kannustava ja lämmin. Mitä me menetämme ”aikuiset”, kun menemme työelämään? Miksi tuosta ilmiöstä tulee harvinaisempi ja vieraampi. Katsokaa vaikka memejä lomien jälkeiseltä ajalta – ne ovat täynnä grumpy catteja ja virtuaalisten toimistojen uumeniin kadonneita sieluja. Kanavoimme tunne-energian huumoriksi, vaikka oikeampi tunne olisi tuskastuminen, suru tai vihaisuus.

Kai se ajatus on elää merkityksellistä ja hyvää elämää – innon ja ilon kautta. Ei muuten poista tehokkuutta. Kaikki tänne päässeet ovat 2-4% parhaimmistossa hakijoista, joita oli tuhansia. Koe ei ollut ”tunnekoe” – se oli akateemista tykitystä englanninkielisistä artikkeleista, logiikkaa ja matematiikkaa äärimmäisissä aikapaineissa. Tosin, tässä kun olen haastatellut opiskelukavereitani – heistä valtaosa ehti käydä vessassa. Kalkkis minä ei-virtuaali hahmo, ei liiku niin nopeasti xD

Merkittäväkin osa opinnoista (en tiedä vielä kuinka paljon) tulee olemaan etätoteutusta (jota kategorisesti riippumatta työ tai opintokontekstista, vastustan). Olen pohtinut, miksi teemme sen itsellemme, ihmiskunta. Tuhoamme oman mielenterveytemme, kun vetäydymme kotiin. Tietokoneet masentavat minua. Mutta. Ne opettajat jotka jo näin vaikuttivat äärimmäisen cooleilta ja dynaamisilta tyypeiltä – neurotieteilijöitä ja urheiluhyvinvoinnin psykologian asiantuntijoita muun muassa. Lisäksi etää perustellaan sillä, että sitä on toivottu (ei tosin vaikuta siltä kun keskustelemme opiskelijaporukalla). Noh, hyvänä vaikkakin itselle haastavana näkökulmana on, että meidän tulee autonomisesti ohjautua lukupiireihin – eli ryhmäytyä kanssaopiskelijoiden kesken ja hakeutua yliopistolle. Haluan (ja joudun) suhtautumaan asiaan avoimesti. En silti juuri näe, että virtuaalisella saavutetaan parhaita tuloksia. Lisäksi autonomiseen ryhmäytymiseen ohjaaminen on mielestäni varsin kova juttu – näin ekstrovertillekin. Siinähän tulee tuntea ihmisiä. Onpa jännittävää, ja voin vaan kuvitella miten hankalaa aremmalle ja vetäytyvämmälle. Tunnistan itsessänikin sosiaalisen kuormittumisen piirteitä – kova vaatimus juuri opinnot aloittaneille. Vaikkakin, omaan elämäntilanteeseeni, tämä lienee itseasiassa keventävä tekijä (työt Espalla, opinnot Meilahdessa ja keskustassa). Siitä huolimatta. Tämä on ainoa ennakkokritiikkini, joka ei kohdistu opeteltavaan aiheeseen eikä ihmisiin sinänsä, vaan ehkä jopa enemmän ihmiskunnan tilaan tällä hetkellä. Muistan eräässä edellisessä työpaikassani, kun ylennystilaisuus järjestettiin alkuun Teamsilla, nauhoitetuilla puheenvuoroilla ja englanninkielisellä HR selosteella. Myöhemmin, (en tiedä oliko avointa palautetta välissä), pidettiin ryhmäytymispäivä ja ravintola ilta – kuten sen olla pitää.

Vielä loppuun, alkufiiliksistä – eniten odotan kanssaopiskelijoiden kanssa käytäviä akateemisia keskusteluja + ratkaisukeskeisiä analyysejä, miten maailman tilaa voi parantaa. Odotan opettajien luentoja – niitä live versioita. Odotan työn yhdistymistä opintoelämään – sujuvana kombona. Tiettyyn elintasoon tottuneena, ja toisaalta, työelämässä olleena, uskon että yhdistelmä on tasapainoista.

Ystävällisin terveisin

Henriikka – haluan parantaa työelämää – Heikkilä

Soveltavan psykologian opiskelija Helsingin lääketieteellisessä tiedekunnassa

Sain eilen ystävältäni Jukalta idean blogin kirjoittamisesta opinnoistani. Kuulemma, ihmiset tykkäävät lukea matkoista ja henkilökohtaisesta kehityksestä. Arvioin, että ehkä siksi, että ihmiset haluavat samaistua ja nähdä maailmassa laajemmin vaihtoehtoja.

Olen 32 vuotias, tavallaan alanvaihtaja. Tavallaan siksi, että neuvottelen osa-aikaisesti työsopimuksesta edelleen liikkeenjohdon konsultoinnin alalla. Eräänlainen startteri minulle hakeutua psykologiaan onkin kokemukseni liike-elämässä. Olen työskennellyt 6 eri yrityksessä, ja ammennan kokemukseni blogiin kaikista kokemuksistani – myös niistä, mitä olen ympärillä kuullut. Näkökulmani on ratkaisukeskeinen, ei syyttävä. Olen itse tehnyt mm. tiimivalmentajana yhden jos toisen inhimillisen virheen. Olennaista on rehellinen itsereflektio ja palautteenvastaanottokyky – itse harjoittelen tätä joka päivä vain harvoin todella onnistuen.

Minulla on tärkeä ihminen innoittajana, joka ei nähnyt hanketta mahdottomaksi, vaikka minä näin. Koen, että perheeni ja muiden läheisten tuki auttoi käytännössä – on ollut valmista ruokaakin kaapissa, kivoja IKEA reissuja ja säännölliset urheilutreenit. Alanvaihtoon, on liittynyt paljon masentavia ja ahdistavia ajatuksia sekä voimattomuutta. Kun minulta on kysytty fiiliksiä pääsystäni Helsingin lääketieteelliseen ja valtiotieteelliseen (tuo tuntuu tosi hyvältä sanoa ääneen) opiskelemaan soveltavaa psykologiaa – sanon, että se on kuin majakka kauempana, kun on seissyt ja osin vieläkin seisoo, merkityksettömyyden suossa.

Olen keskittänyt kesälomani palautuakseni, osin heikolla menestyksellä, kahden vuoden haku-urakasta. Selkä on mennyt jumiin, todennäköisesti epävarmuuden aiheuttamasta stressistä. Uskon vahvasti psykosomaattisuuteen. Olen ostanut kouluvihkot, käynyt vaatekaapin läpi ja tehnyt kurssivalintoja vaikka ilmoittautuminen ei ole vielä edes auki. Olen myös merkinnyt kalenteriin ylös orienaatioviikot, ja meilaillut osallistumisesta Lääketieteellisen seuran kerhoihin. Fiilis on koko ajan tosi hyvä, vaikka epävarmuus ei oikeastaan ole poistunut – enhän tiedä opintojeni rahoituslähdettä, tai kykyäni jatkaa asumista Punavuoressa – puhumattakaan kassasta osallistua läheisten kanssa menemisiin ja tekemisiin.

Matikan opiskelu oli nöyryyttävää. Loppuviimein se kannatti. Mutta en pyöristä, se oli alentavaa ja nöyryyttävää – kai se kuvaa sitten sellaista henkilökohtaista kasvua, johon egoltaan avoimemmat kykenevät. Minulle se tuntui jatkuvalta epäonnistumiselta ja kaameissa aikapaineissa ja tehtävien haastavuudessa suhteellisen lukittavalta. Mutta. Se hetki valintakokeesa, kun matikan tehtävät tulivat esille. Ne olivat todella paljon vaikeammat, kun valmennuskurssilla oltiin ennakoitu (osattu odottaa tosin, koska oltiin opiskeltu kaavoja pahimpiakin tilanteita varten). Tunsin itseni rambo sotilaaksi, joka läpi soiden kivien murikoiden ja halkeilevien poskipäiden läpi vastaa täydellä varmuudella tehtäviin (poissulkien logiikkatehtävät joiden osuus oli pienempi).

Soveltava psykologia yhdistäisi työelämäkokemukseni, ja uuden ajan ajattelun mielenterveydestä voimavarana ja huollettavana asiana, kuten katkenneet jalat ja päänsäryt. Minussa on myös vahva kiinnostus opiskella lasten ja nuorten psykologiksi. Mutta, ei ole minulle selvää, haluanko koskaan hakea (muutenkaan enää uudestaan), mutta kliiniselle puolelle. Aikanaan kun pääsin Vaasaan kauppatieteisiin, se oli minulle lottovoitto josta olen edelleen valtavan onnellinen.

Ehkä loppuun jokin punainen lanka – olen paljon tutkinut ihmisten pohdintaa (työ)elämästä. Uskon, että olemme varsin samanlaisia. Kykymme itsereflektioon, ja kokemamme, eroavat kuitenkin merkittävästi. Filosofinen totuushan on, että vaikea se on koskaan tietää mikä on todellista – kuka oli oikeassa, miten asiassa olisi pitänyt toimia – tilanteissa on useita tulkintoja. Mutta toivon, että opintokokonaisuus auttaa minua oppimaan, jotta minä voin myöhemmin auttaa muita oppimaan – universaalisti yleisesti hyvin toimivia malleja ratkaista mielenterveysongelmien syntymistä työelämässä. Tai sitä, miten elämänkokemuksemme nostavat niitä esimerkiksi juuri työelämässä esille. Käytännössä se lienee organisoituja ryhmäkäytäntöjä ja sellaisia työnteon malleja, missä ihmisten tunteilla on tosiasiassa merkittävin painoarvo. Esimerkiksi rekrytointia laajemmassa päätöksentekijätiimissä, kokouksen keskeyttämistä jos jokin osallistuja ei ole päässyt ääneen (miksi hän edes on siellä jos hänellä ei ole merkitystä), kehityskeskusteluja jotka eivät ole vain viiva HR järjestelmässä.