Tunnelmat ennen opintojen alkamista

Sain eilen ystävältäni Jukalta idean blogin kirjoittamisesta opinnoistani. Kuulemma, ihmiset tykkäävät lukea matkoista ja henkilökohtaisesta kehityksestä. Arvioin, että ehkä siksi, että ihmiset haluavat samaistua ja nähdä maailmassa laajemmin vaihtoehtoja.

Olen 32 vuotias, tavallaan alanvaihtaja. Tavallaan siksi, että neuvottelen osa-aikaisesti työsopimuksesta edelleen liikkeenjohdon konsultoinnin alalla. Eräänlainen startteri minulle hakeutua psykologiaan onkin kokemukseni liike-elämässä. Olen työskennellyt 6 eri yrityksessä, ja ammennan kokemukseni blogiin kaikista kokemuksistani – myös niistä, mitä olen ympärillä kuullut. Näkökulmani on ratkaisukeskeinen, ei syyttävä. Olen itse tehnyt mm. tiimivalmentajana yhden jos toisen inhimillisen virheen. Olennaista on rehellinen itsereflektio ja palautteenvastaanottokyky – itse harjoittelen tätä joka päivä vain harvoin todella onnistuen.

Minulla on tärkeä ihminen innoittajana, joka ei nähnyt hanketta mahdottomaksi, vaikka minä näin. Koen, että perheeni ja muiden läheisten tuki auttoi käytännössä – on ollut valmista ruokaakin kaapissa, kivoja IKEA reissuja ja säännölliset urheilutreenit. Alanvaihtoon, on liittynyt paljon masentavia ja ahdistavia ajatuksia sekä voimattomuutta. Kun minulta on kysytty fiiliksiä pääsystäni Helsingin lääketieteelliseen ja valtiotieteelliseen (tuo tuntuu tosi hyvältä sanoa ääneen) opiskelemaan soveltavaa psykologiaa – sanon, että se on kuin majakka kauempana, kun on seissyt ja osin vieläkin seisoo, merkityksettömyyden suossa.

Olen keskittänyt kesälomani palautuakseni, osin heikolla menestyksellä, kahden vuoden haku-urakasta. Selkä on mennyt jumiin, todennäköisesti epävarmuuden aiheuttamasta stressistä. Uskon vahvasti psykosomaattisuuteen. Olen ostanut kouluvihkot, käynyt vaatekaapin läpi ja tehnyt kurssivalintoja vaikka ilmoittautuminen ei ole vielä edes auki. Olen myös merkinnyt kalenteriin ylös orienaatioviikot, ja meilaillut osallistumisesta Lääketieteellisen seuran kerhoihin. Fiilis on koko ajan tosi hyvä, vaikka epävarmuus ei oikeastaan ole poistunut – enhän tiedä opintojeni rahoituslähdettä, tai kykyäni jatkaa asumista Punavuoressa – puhumattakaan kassasta osallistua läheisten kanssa menemisiin ja tekemisiin.

Matikan opiskelu oli nöyryyttävää. Loppuviimein se kannatti. Mutta en pyöristä, se oli alentavaa ja nöyryyttävää – kai se kuvaa sitten sellaista henkilökohtaista kasvua, johon egoltaan avoimemmat kykenevät. Minulle se tuntui jatkuvalta epäonnistumiselta ja kaameissa aikapaineissa ja tehtävien haastavuudessa suhteellisen lukittavalta. Mutta. Se hetki valintakokeesa, kun matikan tehtävät tulivat esille. Ne olivat todella paljon vaikeammat, kun valmennuskurssilla oltiin ennakoitu (osattu odottaa tosin, koska oltiin opiskeltu kaavoja pahimpiakin tilanteita varten). Tunsin itseni rambo sotilaaksi, joka läpi soiden kivien murikoiden ja halkeilevien poskipäiden läpi vastaa täydellä varmuudella tehtäviin (poissulkien logiikkatehtävät joiden osuus oli pienempi).

Soveltava psykologia yhdistäisi työelämäkokemukseni, ja uuden ajan ajattelun mielenterveydestä voimavarana ja huollettavana asiana, kuten katkenneet jalat ja päänsäryt. Minussa on myös vahva kiinnostus opiskella lasten ja nuorten psykologiksi. Mutta, ei ole minulle selvää, haluanko koskaan hakea (muutenkaan enää uudestaan), mutta kliiniselle puolelle. Aikanaan kun pääsin Vaasaan kauppatieteisiin, se oli minulle lottovoitto josta olen edelleen valtavan onnellinen.

Ehkä loppuun jokin punainen lanka – olen paljon tutkinut ihmisten pohdintaa (työ)elämästä. Uskon, että olemme varsin samanlaisia. Kykymme itsereflektioon, ja kokemamme, eroavat kuitenkin merkittävästi. Filosofinen totuushan on, että vaikea se on koskaan tietää mikä on todellista – kuka oli oikeassa, miten asiassa olisi pitänyt toimia – tilanteissa on useita tulkintoja. Mutta toivon, että opintokokonaisuus auttaa minua oppimaan, jotta minä voin myöhemmin auttaa muita oppimaan – universaalisti yleisesti hyvin toimivia malleja ratkaista mielenterveysongelmien syntymistä työelämässä. Tai sitä, miten elämänkokemuksemme nostavat niitä esimerkiksi juuri työelämässä esille. Käytännössä se lienee organisoituja ryhmäkäytäntöjä ja sellaisia työnteon malleja, missä ihmisten tunteilla on tosiasiassa merkittävin painoarvo. Esimerkiksi rekrytointia laajemmassa päätöksentekijätiimissä, kokouksen keskeyttämistä jos jokin osallistuja ei ole päässyt ääneen (miksi hän edes on siellä jos hänellä ei ole merkitystä), kehityskeskusteluja jotka eivät ole vain viiva HR järjestelmässä.