Kuin kohtalon ivaa

Puoli vuotta. Päivälleen tasan kuusi kuukautta. Sen ikäinen vauva, tai kutsutaan häntä vaikka lempinimellä Dino, oli kun hän sai ensimmäisen kohtauksen.

Istuin pinnasängyn vieressä lukemassa ja Dino touhuili sängyssään kuten yleensäkin ennen yöunille nukahtamista. Hän sinkoili kääntyillen kyljeltä toiselle välillä jääden tuijottamaan minua ja kun käänsin katseeni häneen sain riemukkaan naurun tyyliin ”Jes, huomasitpa minut, enpäs nukukaan!”. Tälläkin kertaa aikani sivusilmällä touhua seurattua nousin tuolilta sanoakseni, että koitahan nyt nukahtaa pikkuinen, kun se tapahtui. Hymy katosi Dinon kasvoilta, silmiin tuli tyhjä katse, jonka jälkeen ne muljahtivat ylöspäin ja kädet nousivat jäykkinä kohti kattoa. Sydän kylmänä ja kauhusta kankeana nostin Dinon syliini, jolloin hän alkoi itkeä ja reagoida puheeseen. Tapahtuma kesti kokonaisuudessaan arviolta 10 sekuntia. 
Järkytyksen jälkeen laskin Dinon takaisin sänkyyn, jonne hän pian nukahti normaalisti. 

Jälkikäteen, kun jo tiesin mistä tuossa oli kyse, on kuin kohtalon ivaa, että oireyhtymän infolehtisessä lukee: Alkamisikä noin puoli vuotta. Että pitikin sitten sattua juuri kyseisenä päivänä.