Kun toiveikkuus muuttuu vainoharhaisuudeksi

ACTH-hoidon puolivälissä toiveikas oloni muuttuu pelkoon ja vainoharhaisuuteen. Tähän asti olin ollut varovaisen iloinen jokaisesta kohtauksettomasta päivästä. Kun kohtauksetonta aikaa oli kulunut viikon ajan, aloin pelätä kohtauksien palaavan. Huomasin tarkkailevani Dinoa entistä tarkempaan ja pelästyin pienintäkin vartalon nytkähdystä ja harhailevaa katsetta. Kohtausten pelko tai oikeastaan se, että se toisi tullessaan paluun alkupisteeseen, oli ajatuksenakin kauhea. Mietin myös miten sairaus sitten saataisiin kuriin, jos ACTH-hoito ei auttaisikaan. 

Sorruin pelkäämään etukäteen sellaista tulevaisuutta mitä ei ollut. Juuri sitä pyrin välttämään mutta en pystynyt. Olisin halunnut pystyä keskittymään vain hetkeen ja olla puhtaasti iloinen jokaisesta päivästä jolloin ei ollut kohtauksia. Se oli yllättävän vaikeaa. Kun olin kaksin Dinon kanssa vainoharhaisuuteni pääsi valloilleen ja näin kaikenlaisissa liikendinnöissä huolestuttavia piirteitä. Kaipasin muiden sanovan minulle, että näyttää ihan normaalilta, ei huolta. En luottanut enää omiin arvioihini näkemästäni. 

Tieto muutaman päivän kuluttua tehtävästä uudesta EEG-tutkimuksesta rauhoitti hieman mieltäni. Silloin saisimme tietää varmuudella toimiiko ACTH-hoito.